Siirry pääsisältöön

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen.

Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa.

Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta.

Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdelauseilla: Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muita kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana.

Hetkinen! Ettei vain tuossa sitaatissa piilisi viesti myös lukijalle. Olemme tottuneet lukemaan kirjallisuutta tiettyjen tapojen ja tulkintarutiinien kautta. Kun Olli solmii Facebookin kautta yhteyden nuoruuudenrakastettuunsa Kerttu Karaan saippuasarjan tunnusmusiikki pelmahtaa sivujen välistä. Kertun kirjoittaman Elokuvallisen Elämänoppaan esittelyn myötä alan mietiskellä parodiaa. Elokuvallisen Elämänoppaan perustermejä ovat elokuvallinen syväminä, cinemaattisuus, hidas jatkumohakuisuus sekä merkityksellisyyshiukkaset eli tuttavallisemmin M-hiukkaset. Niiden myötä liitän parodiaan pastissin ja postmodernin.

Voisi toki ajatella, että Jääskeläinen ironisoi nykymaailmassa tiuhaan tahtiin julkaistavia itsehoitokirjoja, joissa onni, identiteetti ja elämän tarkoitus löytyvät milloin minkäkinlaisilla menetelmillä. Mikseipä siis myös itsensä elokuvallistamisella. Nokkelaa, mutta huomaan olevani tyytymätön. Lukijana koen, että otteita Karan elämänoppaasta on aivan liikaa. Kerronta on muutoinkin sekavaa ja vaikka uskonkin sen olevan sitä tarkoituksellisesti, alan väsyä pomppimaan Ollin lapsuuden, unien ja nykyisyyden välillä.

Olen kuin Beckettin "Huomenna hän tulee"-näytelmän Didi ja Gogo, odotan Godot'ta sivu sivun jälkeen, mutta hän ei vaan ilmesty. Ei pitkään aikaan. Toisin kuin Beckettin näytelmässä Jääskeläisen romaanissa Godot kuitenkin lopulta tulee. Pokkariversiossa hän tulee sivulla 288. Tapahtuu almodovarlainen käänne ja silloin minussa loksahtaa. Olen lukenut tätä teosta ihan väärin. Hah-haa, olen mennyt ansaan jos toiseenkin. Vaikka oikeastaan hyvä niin, koska näin Jääskeläisen tarjoama yllätys on paljon makeampi.

Yksi kirjallisuuden tulkintatapa on, että lukija lukiessaan tekee kirjaan. Ennen lukemistapahtumaa kirja ei ole edes olemassa, vaan se syntyy lukemisen kautta. Jos kukaan ei lue kirjaa, sitä ei myöskään ole. HS:ssä riemullista on se, että lukijan on mahdollista tehdä siitä mitä erilaisimpia romaaneja. Jääskeläinen osoittaa suurta taituruutta pitämällä lukijaa otteessaan myös silloin, kun teos avautuu samanaikaisesti niin moneen suuntaan, että se on vaarassa muuttua hallitsemattomaksi multimediaksi.

Edellä mainittua taustaa vastaan kahden eri lopun kirjoittaminen kirjaan on turhaa, vaikkakin hauskaa kikkailua. Itseäni ainakin viehättää enempi ajatus, että lopussa olisi tyhjiä sivuja, joille lukija voisi kirjoittaa haluamansa lopun.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän