tiistai 17. lokakuuta 2017

Kirjamessulippuarvonnan tulokset






Kirjamessuliput on nyt arvottu  ja arvontageneraattori suosi seuraavia:

Paljon valoa (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Emmi@ruotu.net
Marianne Antila (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Siinatar@gmail.com
Sanna / ellijapii@gmail.com
Kaisu Mäkelä (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Jouko Ranta (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Haruka_85 (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Maittaela (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
mssbok@kotiposti.net

Onnea kaikille voittajille ja mukavia messuja!

Kuuden arvonnassa voittaneen osalta minulla ei ole käytössä sähköpostiosoitetta, joten ilmoittakaa se minulle pikaisesti joko kommenttikentässä tai sähköpostiini omppuapple@gmail.com. Liput ovat pdf-muodossa, joten niiden toimittaminen on mahdollista vain sähköpostitse.

Odotan sähköpostiosoiteilmoituksia perjantaihin 20.10.2017  klo 20 asti. Jos en siihen mennessä ole saanut jonkun arvonnassa voittaneen sähköpostiosoitetta arvon lipun uudestaan.

Lähetän liput sähköposteihinne lähipäivinä ja viimeistään viikonloppuna.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään.

Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe.

*

Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti:

Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia.

Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick (klik) tai Roxane Gayn ihonalainen "ruumistarina" Hunger (klik).  En ollut odotuksineni väärässä, mutta Pohjan luettuani huomaan, että vielä edellellä mainittuja teoksia lähemmäksi Pohja tulee omassa luennassani Sheila Hetin lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä fiktiivistä teosta How should a Person be? Jopa niin, että Pohjaa voisi pitää Gustafssonin autobiografisena kommentaarina Hetin teokseen, sillä sekä Heti että Gustafsson kirjoittavat ennen kaikkea siitä monimutkaisesta elämäksi kutsutusta viidakosta, joka tekee ihmisenä olemisesta vaikeaa ja paikoin lähes mahdotonta. Miten hemmetissä tätä elämää oikein pitäisi elää ja kuka on se minä, joka minun elämääni pyrkii elämään?

Gustafssonin teoksessa ruumiillisuudella on keskeinen asema. Ruumis on paikka ja raja. Se tunkeutuu ympäristöönsä ja on kaiken kokemansa objekti. Oikeastaan sanoisin niin, että tekstin minän identiteetti hahmottuu juuri ruumiin ja sen relaatioiden kautta. Ruumiin ulottuvuuksia ovat Pohjassa seksuaalinen ruumis rakastajana ja rakastettuna, ruumis kontrollin välineenä sekä äitiruumis ja sille asetetuiksi koetut normatiiviset vaatimukset.

Saattaisi ajatella, että helpointa on kirjoittaa itsestä. Omien havaintojeni mukaan asia on kuitenkin päinvastoin, sillä samalla hetkellä kun omaa tarinaa ja minää sen subjektina alkaa kirjoittaa kerronta pyrkii fiktiivistymään. Osaksi tämä johtuu varmaan siitä, että useimpien meistä elämä sisältää aineksia, joista kertominen - varsinkin  julkisesti  - herättää häpeäntunteita tai ei muutoin tunnu kovin mukavalta. Omat kokemukset toimivat Gustaffsonin tarinassa materiaalivarastona, mutta ne ovat myös este, jota vasten jokainen sana kamppailee ja näin tehdessään tulee näyttäneeksi toteen, että yksityisin kokemus on myös yleisin. Auts. Iso auts, sillä toiselta puolin tämä tarkoittaa, että kaikki ne kokemukset, joita hellimme nimenomaan juuri meille tyypillisinä yksilöllisinä kokemuksina ovat kaikkea muuta kuin kokemuksellista yksityisomaisuuttamme. Ne ovat osa jaettua tarinaa. Yhteinen nimittäjä yhtälössä, jossa jakoviivan alla on ihminen maailmassa.

*

Pohja on rohkeutta täynnä. Se on kasvukuvaus, jossa toukka "päättää jättää koteloitumisen väliin ja muuttua suoraan perhoseksi." Tämän väliinjättämisen aineksia ovat mm. miehet, seksuaalifantasiat, serotoniinin takaisinestäjät, viiltely, sukupuolitautiepäilyt ja bulimia. Se on pysähtymisestä, luopumisesta ja hyväksymisestä muodostuvaa keskustelua oman minän ja itsen rajojen kanssa.  Se on Gustafssonin henkilökohtainen HHhH, joka toisin kuin Laurent Binet'n romaani (klik) ei viittaa yhdenkään kirjaimensa osalta verbiin, vaan H-kirjainten takaa paljastuu himo, halu, hekuma ja helvetti.

Gustafssonin teos on rehellinen ja häpeämätön. Kaunistavia filttereitä on tästä kirjasta turha etsiä. Koko teoksen riemastuttavimpia osia on jakso, jossa Gustafsson kartoittaa naiskirjailijan asemaa  Charles Bukowskin kautta.

Ottiko Charles Bukowski lapsen mukaan, jos piti esiintyä eikä hoitajaa ollut.
[...]
Tunsiko Charles Bukowski syyllisyyttä siitä, ettei itse keksinyt iltasatuja, vaan kirjoitti mieluiten yksin kahvikupin ääressä kuolemasta.
[...]
Pännikö häntä [Charles Bukowskia] se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.

Charles Bukowskiin viittaamalla Gustafsson nostaa esiin ne rakenteet ja kulttuuriset valta-asetelmat, jotka määrittävät ei-mieskirjailijaa ja samalla hän osoittaa ei-mieskirjailijan eri roolien päällekkäisyyden ja niiden yhteen sovittamisen haastavuuden. Muita Gustafssonin keskustelukumppaneita edustavat Pohjassa Marilyn Monroe ja Jumala.

*

Pohjassa Gustafsson esittää luettelon asioista, joiden hän sanoo olevan totta. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, eivätkö muut teoksessa kerrotut asiat sitten olekaan totta. Paikoin todellisuus ja fantasiat kietoutuvat yhteen tavalla, joka tekee niiden erottamisen toisistaan mahdottomaksi. Toisaalta kuitenkin fantasia voi kertoa ihmisestä  yhtä paljon - ja joskus enemmänkin - kuin todellisuudessa tapahtuneista asioista kertominen. Totuudellisuuden pyrkimys on joka tapauksessa Gustafssonin teoksessa vahva ja tämä tulee havainnollisesti esiin mm. kirjeessä, jota hän kirjoittaa terapeutille. Kirje osoittaa, että kommunikaatio muiden ihmisten kanssa merkitsee kommunikoivan subjektin kannalta aina sen huomioimista, että kommunikaation toiseen osapuoleen liitetty odotushorisontti (hänen oletetut tulkinta- ja ymmärrysmallinsa) väkisinkin muokkaavat viestiä jo sen kirjoitusvaiheessa. Kommunikaatio au naturel on siten parhaimmillaankin pelkkää toiveajattelua.

Pohja on upean tinkimätön kuvaus siitä, miten hankalaa on päästä selville itsestään. Se tuo ilmi, että valtasuhteet merkitsevät ruumiin ja ruumis voi samanaikaisesti toimia sekä hengissä pitävänä voimana että itsensä pahimpana vihollisena. Sanoilla voi valehdella, mutta ruumis ei ole huijattavissa. Sen muisti on pitkä ja se kätkee itseensä kaiken kokemansa oli se sitten hyvää tai pahaa.



Laura Gustafsson: Pohja (2017)
141 sivua
Kustantaja: Into


Helmet-haaste, kohta 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia (eli haluaisin kyetä yhtä vahvaan ääneen lausuttuun rehellisyyteen kuin Gustafsson kirjassaan)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Herätyskello soi. Minä painoin sen pois päältä ja nousin ylös. Olin nähnyt pahaa unta ja hikoillut pyjamani märäksi. Tuntui hyvältä asettaa jalat viileälle lattialle ja kävellä keittiöön. Latasin kahvinkeittimen ja jäin odottamaan kahvin valmistumista. Kahvintuoksu täytti vähitellen keittiöni. Päiväohjelmaani ei kuulunut mitään ja sekin tuntui hyvältä. Ikkunasta näin, miten mies avasi autonoven ja kaasutti pois parkkipaikalta. Hän oli varmaankin menossa töihin.

Edellisessä kappaleesa pyrin matkimaan Ossi Nymanin kirjoitustyyliä hänen esikoisromaanissaan Röyhkeys, joka kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka on "ammatiltaan" työnvälttelijä. Tarina etenee pitkälti perussuomalaisin (sic!) päälausein ja liittyy näin luontevaksi osaksi kirjallisuutta, jossa hahmotellaan realismin keinoin suomalaismiehen mielenmaisemaa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Nymanin romaanista, sillä teoksen loppupuolella kerrontaan tulee uusi käänne, jota paremman ilmaisun puutteessa kutsun Julian Barnes -tyyppiseksi yllätysmomentiksi.

Nymanin lähes ylipelkistetyt, naivisminomaiset lauseet tuovat mieleeni äskettäin lukemani Jarkko Jokisen runokokoelman Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (klik). Sekä Nyman että Jokinen asettavat sanansa tavalla, joka maistuu sekä koululaisen aineelta, että tavoittaa leikkivässä lakonisuudessaan paljon. Röyhkeyden päähenkilö tarkkailee ihmisiä ympärillään ja hänen havainnoistaan muodostuu tarkkoja viiltoja nykyelämänmenon pintaan.

Rakenteellisesti Röyhkeys jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa sijoittuu Turkuun, jossa päähenkilö käy Bruce Springsteenin konsertissa. Toisessa osassa ollaan Tampereella, jossa lukija pääsee seuraamaan TE-toimiston järjestämää uraohjauspäivää, johon myös päähenkilön on karenssin uhalla osallistuttava. Kolmannessa osassa siirrytään ajassa pari vuotta eteenpäin ja päähenkilö on muuttanut Helsinkiin. Hän on alkanut kirjoittaa tosissaan ja hänen tekstinsä ovat saaneet hyvää palautetta.

Pidin erityisesti Turkuun sijoittuvasta osasta, jossa Nymanin tiukka lause pääsee hienosti oikeuksiinsa ja luo kuvaa päähenkilöstä miehenä, joka henkisesti pyytelee jatkuvasti anteeksi olemassaoloaan ja pyörittelee mielessään "Mitäköhän muut ihmiset minusta ajattelevat" -pohdintaketjua. Päähenkilöstä tulee reppanamainen vaikutelma, mutta samanaikaisesti Nymanin tehokeino - liioitellun yksinkertainen kieli - onnistuu luomaan hänestä moniulottoisen henkilön, jonka päivän kulkua ja merkille panemia asioita on kiinnostavaa seurata. Nymanin kuvaustapa hiljentää ympärillä kohisevan maailman ja luo siihen juuri päähenkilön muotoisen rauhaisan keitaan ja huomaan tuntevani suorastaan pienoista kateutta päähenkilön oravanpyörän ulkopuolelle sijoittuvaa elämää kohtaan.

Tampereella järjestettävä uraohjauspäivä, johon päähenkilökin pakon edessä osallistuu, on piikki Suomen nykyistä työvoimapolitiikkaa kohtaan, joka vaatii työttömiä osallistumaan milloin minkäkinlaisiin aktivointipäiviin, joiden tarkoitus on lähinnä kaunistella excel-taulukoita niin että tilastoharhaisesti voidaan osoittaa hallituksen työvoimapolitiikan vähentäneen työttömyyttä.  Tämä on aihepiiri, jota onkin korkea aika sohia kepillä (tai romaanilla), sillä päivittäin lehdistä saa lukea yhä kummallisemmista kiemuroista, joilla työttömiä pyritään auttamaan kuritetaan.

Teoksen kolmanteen osaan suhtauduin aluksi varsin torjuvasti. En jaksanut innostua sen metafiktiivisestä tasosta, jossa kertoja osallistuu kirjoituskurssille ja pudottelee tekstinsä höysteeksi reaalimaailman ihmisten nimiä. Kolmas osa vaikutti sekavalta ja jotenkin lisäkemäiseltä sitä edeltäviin osiin nähden. Laskettuani Röyhkeyden käsistäni huomasin, että kuitenkin juuri tämä teoksen viimeinen osa olikin jäänyt salakavalasti kutkuttamaan uteliaisuuttani ja aloin lukea sitä uudestaan.

Röyhkeys on autofiktiota, joka vielä korostuu, kun Nymanin kasvojen varjokuva on painettu kirjan kanteen. Useassa kohtaa teosta Nymanin ja kertojan eli päähenkilön välille voitaneen kirjoittaa yhtäläisyysmerkit, mutta tilannetta mutkistaa muuan Lahdenmäki, joka ui salakavalasti Röyhkeyden sivuille ja tekee tästä teoksesta kaikkea muuta kuin simppelin.

Lahdenmäki mainitaan ensimmäisen kerran henkilönä, joka asui  Tampereella aiemmin samassa asunnossa kuin päähenkilö, ja jonka nimi on ovessa edelleen, koska huoltomies on ollut liian laiska vaihtamaan nimikylttiä. Toisaalta Lahdenmäestä tulee - ainakin jossakin  määrin  - teoksen loppupuolella myös sen kertoja. Näin syntyy tilanne, jossa Lahdenmäki on Nymanin luomus, mutta paikoin taas Nyman/kertoja/päähenkilö saattaakin olla Lahdenmäen kynästä lähtöisin. Tämä on mielenkiintoinen kuvio, joka tarjoaa monia tulkintavaihtoehtoja ja lisää Röyhkeyteen kierteen, joka erottaa sen perinteisestä suomalaisesta realismista.

Mitä tulee teoksen nimeen Röyhkeys voidaan sitäkin tulkinta useammalla tapaa. Itse koin sen olevan veikeän ironinen silmänisku muutamiin teoksen kolmannessa osassa esitettyihin huomioihin, mutta on parasta, että luet Nymanin romaanin itse ja teet omat tulkintasi.



Ossi Nyman: Röyhkeys
189 sivua
Kustantaja: Teos

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

PÄIVITETTYÄ TIETOA ARVONNASTA - Helsingin kirjamessut - lippuarvonta ja lukupiirit




Päivitettyä tietoa arvonnasta:
Arvontaan voi osallistua maanantaihin 16.10.2017 klo 20.00 asti. Tämän jälkeen suoritan arvonnan arvontageneraattorilla ja ilmoitan voittajien nimet tiistaina 17.10.2017.


'*

26.-29.10.2017 Helsingin messukeskus täyttyy kirjahulinasta vailla vertaa. Huomaan olevani hieman hengästynyt jo etukäteen, sillä kiinnostavaa ohjelmaa on taas tarjolla siinä määrin, että yksi ihminen ei mitenkään ehdi kaikkeen haluamaansa osallistua. On pakko priorisoida ja tänä vuonna ykköspriorisointini on Kjell Westö -lukupiiri, jossa toimin tämän lukupiirin virallisena kirjabloggarina. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että tulen kirjoittamaan Westö-lukupiriistä blogiini. 

Palkinnoksi virallisena kirjabloggarina toimimisesta olen saanut 10 ylimääräistä lippua Kirjamessuille, joten jos kaipaat messulippua ilmoita asiasta tämän postauksen kommenteissa. Liput ovat pdf-muodossa, joten voin toimittaa ne sähköpostitse.





Kjell Westö -lukupiiri on jo täynnä, joten siihen ei voi enää ilmoittautua. Messuilla järjestetään kuitenkin monta muutakin kiinnostavaa lukupiiriä, joissa vielä on tilaa. Messulukupiirin konsepti on, että jokaisessa lukupiirissä on paikalla sekä kirjailija että kustantamon edustaja sekä yleisön lisäksi lukijoista koostuva lukupiiri, joka on tutustunut erityisen huolellisesti juuri kyseisessä lukupiirissä käsiteltävään teokseen.

Itse osallistuin Helsingin kirjamessujen lukupiiriin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli Rosa Meriläinen -lukupiiri, joka oli todella kiinnostava ja kokonaisvaltainen elämys ja sieltä lähtiessäni olin niin pökerryksissäni ja innoissani, että kysyin Rosa Meriläiseltä, saanko halata häntä. Sain luvan. Rosa Meriläinen -lukupiirin tunnelmista klik.




Tänä vuonna järjestetään Kjell Westö -lukupiirin lisäksi seuraavat lukupiirit, joihin voi ilmoittautua Helsingin kirjamessujen sivuilla (klik).

Torstai 26.10 klo 10.15-11.15
Anne Mattsson, Tellervo Koivosto (Siltala)

Torstai 26.10 klo 16.30-17.30
Rosa Liksom, Everstinna (Like)

Perjantai 27.10 klo 10.15-11.15
Kristiina Vuori, Filippa (Tammi)

Lauantai 28.10 klo 10.15-11.15
Satu Taskinen, Lapset (Teos) - linkki postaukseeni Lapsista (klik)

Lauantai 28.10 klo 16.30-17.30
Mikko Kalajoki, Miesmuisti (WSOY)

Sunnuntai 29.10 klo 10.15-11.15
Anneli Kanto, Lahtarit (Gummerus)

Sunnuntai 29.10 klo 16.30-17.30
Katja Kallio, Yön kantaja (Otava)


Viime vuotisen lukupiirikokemuksen myötä suosittelen lämpimästi osallistumaan messujen lukupiireihin, sillä ne ovat ainutlaatuinen tilaisuus päästä keskustelemaan itse kirjailijan, kustantajan ja muiden kirjallisuuden ystävien kanssa.  Nähdään messuilla!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita

Varoituksen sana sinulle, joka olet perinteisten runoanalyysien ystävä ja/tai runoustosikko,

tämä teksti on impressio, jonka tarkoitus on vain ja pelkästään manifestoida (mani=raha ->rahastoida, hmm?), että olen suorastaan rakastunut Sirpa Kyyrösen runoihin.

*

Luettuani Kyyröseltä Ilmajuuret ja nyt tämän Naispatsaita totean, että hänestä on tullut yksi lempirunoilijoitani. Tämä johtuu siitä - uskoisin, en tiedä, aavistelen - että minussa on paikka, kerros, tienvieri ja merenpohja, johon hänen sanansa osuvat niin kuin osuu toisiinsa kaksi ruumista, jotka eivät kerran yhteen tultuaan enää sen jälkeen ole ilman toisiaan kokonaisia ollenkaan.

Naispatsaita lukiessa tuntuu, että tämän kokoelman sivuilla sanat - uudet sanat, vanhat sanat, ihokuoritut sanat, tuntemattomat sanat, rakkaat sanat, satujen sanat jne. (voit keksiä lisää) - tanssivat esimerkiksi näin (ja seuraavassa sitten pistelen omiani, en siteeraa, siteeratessa käytän lihavoitua kursiivia)

Grand changement de pieds, Épaulment croisé, Grand fouetté effacé
jne. jne. jne.
prinsessa väärässä sadussa, bad hair day
meressä verta
veressä merta

vastaa jonkin (tarkemmin määrittelemättömän, luojan kiitos) naisruumiillisen logiikan kautta varsin täydellisesti sitä tapaa, jolla ne ovat minussa hajallaan ja toisinaan hyvinkin kaukana toisistaan, kuten silloin, kun joku niistä on ääreiselimen pinnalla ja joku taas syvien vatsalihasten kauimmaisella pohjalla.

Mitä ihmettä tässä nyt kirjoitan?  Miten sanotaan latinaksi: järki hoi, äly älä jätä

Kirjoitan ihastustani Naispatsaiden runoihin, kirjoitan hämmennystäni ja ihmetystäni ja tuon julki sitä, että nämä runot ovat meren kaltaisia ja muistutan että meren ja veren välillä on vain yhden kirjaimen välinen ero ja jos sinä vuodat verta, olet joko nainen tai haavoittunut. Sinä voit määritellä oman meresi, sillä minun ja minun mereni välillä vallitsee yksityisasia. Sinä voit mennä laboratorioon ja pyytää, että he ottavat putkeen sinun vertasi, liimaavat putkeen tarralapun, jossa on henkilötunnuksesi ja analysoivat puna- ja valkosolujesi määrän, sillä sinun lukusi ovat sinun lukujasi, eikä niitä voi verrata omiini.

*

Kyyrösen kieli maistuu vereltä, maistuu mereltä. Kahlata on näissä runoissa vahva verbi, joka taipuu epäsäännöllisesti satujen kieliopin mukaan. Suuhuni tulee maku, joka tuo mieleen alaluokkien hiihtokilpailujen loppusuoran metallinmaun (huom! elämä on tällöin edessä vielä), kun numerolappu on juuri irtoamaisillaan ja kuuma mehu on sadan metrin päässä, mutta tuntuu, että sitä saadakseen on hiihdettävä vielä loputtomiin.

Kokoelmassa toistuvat syntymisen teemat. Synnyinlimat kirjoitetaan uudestaan kuin historia, jolla on alku ja loppu vain paperilla. Meri on loputon kuva. Armoton ja tuntematon. Kuka kävelee meren syliin on subjekti, joka tekee tien meren keskelle. On objekti, jonka ympärille meri kietoutuu kenties ei aina niin kovin ystävällisin tarkoituksin. On äänekäs, koska huutaa. On sairas, koska syö buranaa ja vielä lisäksi läpinäkyvä tavalla, josta käy ilmi, että sisäelimet ovat aaltoja täynnä.

Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä,
on nousuvesi ja laskuvesi, ja nousu ja lasku
ja vesi on puhdasta kipua.
Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut,
kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset


Kieli ui käsipohjaa (käytännössä esim. näin: "tytöllä on kumma, uni ei tuule) ja mikäs on uidessa, kun tietää olevansa vapaauinnin mestari ja eväät on pakattu kylmälaukkuun, joka odottaa rannalla. Siihen siniseen eikun punaiseen eikun siniseen eikun punaiseen. Haltijattaret mokomat ovat tyypillisiä naisia, eivät osaa päättää (vrt. I.R. Onia)

Sadut ovat kokoelmassa läsnä ja sekaisin. Ne transformoivat teoksen feministisiä virtauksia ja esittävät itsestään ennestään tuntemattomia maisemia (olin kirjoittaa: ennestään tuntemattomia puolia, mutta muutin puolat maisemiksi, koska puolista tulee mieleen puolapuut ja ne taas vievät koulun jumppasaliin, joka on Kyyrösen runojen suhteen ihan väärä paikka ja tuo mieleen pahan tamburiinin ja sinisen liian pienen voimistelupuvun).

Naispatsaiden merikuvasto on vahvaa ja ikuista, kuten ovat sadutkin, jotka löydetään sukupolvi sukupolven jälkeen uudestaan (miksi aina polvi, kun on monia muitakin ruumiinosia?). On muuten suorastaan ihme (tuli nyt tässä kesken kaiken mieleen), että Prinsessa Ruususen  huulet eivät ole jo aivan loppuun kuluneet, kun prinssi suutelee niitä vuosikymmenestä toiseen.  Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on "planeetan kokoinen satu" ja niin suurissa saduissa todelllisuusaspektit eivät ole oleellisia.

Eteinen on talon ja sydämen osa. Prinsessalla se on kummassakin merkityksessä hienompi kuin meillä ei-prinsessoilla, mutta paljonko se lohduttaa silloin, kun kenkä on kadoksissa. Sen vuoksi (sorry luode) "kaikki kaksikymmentäviisivuotiaat saivat koettaa kruunua, lasikenkää, stringejä."

Kyyrösen sanojen liike ja niiden parvimuodostelmat avautuvat ja sulkeutuvat lihansyöjäkasvien tavoin. Kannuansa vastaan kärpäspaperiansa. Kummalla hei on enemmän kannattajia? Kumman sisältä löytyy Adalmiinan helmi? Prinsessa - tuo turhamainen tapaus - "katsoi kuvajaistaan joessa ja pudotti helmen". Kamalaa ja surullistakin huolimattomuutta, kun muistetaan, että

haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi suuren loistavan helmen.
Haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi rintaimplantin.

Onneksi sentään prinsessa ei pudottanut jälkimmäistä ja nyt hän voi laulaa, kuten eräs tv:stä tuttu Jossu muutama vuosi sitten, että "jossul/Jossul on toinen ja kohta hankkii se toisenkin" (terveisiä Krista Kososelle).  Ja sitku prinsessalla on se toinenkin, tähän tulis se auringonlasku ja Happy The End.


Kaiken edellisen olisin voinut sanoa  yhdellä lauseella, joka menisi jotensakin näin: Sirpa Kyyrösen Naispatsaita teki minuun valtavan vaikutuksen. Tai olisin voinut keksiä mukanerokkaan kehun tyyliin jumaleissonin kova kokoelma, jota Naispatsaita todella onkin. Sanoin sitten kuitenkin hieman toisin. Sanoin niin kuin haluan tämän kokoelman minuun jäävän. Sanoin ja kirjoittaessani taputin Naispatsaille, kumarruin niiden eteen. Innostukseni keskellä jopa niiasin. Otin kuvan ja postasin grammiin.

Mutta koska elämä. Sen vuoksi tämä kirjoitus loppuu Kyyrösen sanoihin

miten pöydän ympärillä on aina yksi tuoli liikaa ja yksi tuoli liian vähän



Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita (2010)
59 sivua
Kustantaja: Otava
#runo100







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Sisälläni asuu pieni anarkisti. Angie Thomasin romaania lukiessa se taputtaa pieniä anarkistinkäsiään ja huutaa pienellä anarkistinäänellään niin että sen talosta kaatuvat seinät. Se huutaa Thomasin kirjoittamaa huutoa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Välillä se itkee vähän, koska maailma on niin paska. Välillä se itkee vähän, koska Thomasin kuvaama ihmisten välinen yhteisöllisyys herkistää sen tunteet. Välillä se itkee vähän ihan vaan siksi, että tällaista kirjallisuutta on.

Sen sydän hakkaa kuin sata pelokasta linnunsydäntä, mutta se tietää, että rohkeus ei ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä tahansa, vaan sitä, että tekee siitä huolimatta sen mitä pitää tehdä, vaikka kuinka pelottaa. Sen se oppi Thomasin romaanin päähenkilön, 16-vuotiaan Starrin, äidiltä.

Nyt se pistää Niket jalkaan, koska se ei omista Jordaneita (joo, tää on nyt vähän sisäpiiriä, mutta selviää, kun luet kirjan).

*

Kun on suunnilleen tuhat ajatusta päällekkäin, on lineaarinen kirjoittaminen melko mahdotonta. Päällimmäisin ajatus on kuitenkin kirkas ja selkeä ja se kuuluu: LUKEKAA IHMISET TÄMÄ KIRJA!

Erityisesti kaikki ruskeat tytöt ja pojat. Tässä kirjassa on paljon teille - myös sellaista, johon  minä en valkoisena ihmisenä edes osannut kiinnittää  huomiota ja/tai jonka kokonaismerkitys ei minulle täysin avautunut.

Erityisesti kaikki valkoiset ihmiset ja erityisen erityisesti kaikki kulttuuriset omijat, jotka vetoatte sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisunvapauteen ja milloin mihinkin valkoisen länsimaalaisen ihmisen ylimaalliseen vapauteen, jonka vuoksi katsotte olevanne asiantuntijoita asioissa, joista ette kokemuksellisesti tiedä yhtään  mitään PISTE. Lukekaa ja olkaa onnekkaita ja tajutkaa, että on juttuja, jotka ei ole teidän juttuja. Menkää peilin eteen ja sanokaa: minä myönnän olevani etuoikeutettu ja se estää minua näkemästä ja  ymmärtämästä asioita, joita en itse ole kokenut.

Vaiks ette te varmaan mee. Te jatkatte hyrinää omassa erinomaisuudessanne, ettekä tykkää kun sanon teille näin. Muistakaa nyt kumminkin, että kun sanon, niin muistutan samalla itseäni.

*

Viha jonka kylvät kertoo Starrista, jonka ystävän Khalilin poliisi ampuu kuoliaaksi, koska tämä on musta. Se kertoo niistä reaktioista, joita poliisin toiminta ympäristössä herättää. Se kertoo vihasta, jolla ei ole laillista ilmaisumuotoa. Se kertoo turhaantumisesta ja rohkeudesta. Se kertoo ihmisten välisestä yhteisyydestä ja oman perheen merkityksestä. Se kertoo siitä, miten lähimpienkin kavereiden kanssa suhteet voi mennä lopullisesti solmuun. Se kertoo poliisin mielivallasta ja oikeuskoneistosta, joka on valkoisen poliisin puolella mustaa lasta vastaan. Se kertoo median häikäilemättämistä tavoista tehdä mustasta pojasta syyllisen siihen, että poliisi ampui hänet. Se kertoo asuinalueiden vällisistä sosioekonomisista eroista ja siitä, miten se missä asut merkitsee sinut riippumatta siitä millainen sinä itse olet.

Se kertoo mustien nuorten elämästä sisältäpäin maailmassa, joka mieluummin olisi näkemättä heitä lainkaan. Se kertoo lenkkarien merkityksestä identiteetille ja siitä, miten Tupac Shakurin käyttämä ilmaisu THUG-life on itseään toteuttava ennuste.

THUG Life = The Hate U Give Little Infants Fucks Everyone. Viha ruokkii ja synnyttää vihaa ja se myrkyttää kaikkien elämän.

Starrin isä opettaa tyttärelleen jo varhain miten poliisien kanssa kannattaa käyttäytyä.

Kysymys: opetettiinko sinulle lapsena, miten tulla toimeen poliisien kanssa?
Kysymys: Jos vastasit edelliseen kysymykseen "ei", mistä luulet sen johtuvan?
Kysymys: Kuinka monta kertaa poliisi on pysäyttänyt sinut ihonvärisi vuoksi?
Kysymys: Kuinka monta ystävääsi poliisi on ampunut kuoliaaksi heidän ihonvärinsä vuoksi?

*
Viha jonka kylvät kuvaa Starrin elämää valkoisten eliittikoulussa, jonne hänen vanhempansa ovat hänet laittaneet taatakseen hänelle mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Williamsonin "kermapersekoulussa" Starrin on piilotettava joka päivä iso osa itsestään.

Williamsonin Starr ei puhu slangia - jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä "vihaisena mustana muijana". Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään sytä nimittää sitä gettomuijaksi.

Viimeistään siitä tiedän, että Viha jonka kylvät teki minuun älyttömän suuren vaikutuksen, sillä sitä lukiessani kuuntelin joka päivä Kendrick Lamaria, eivätkä ne biisit olleet enää samoja kuin ennen tutustumistani Starriin. Minäkään en enää ollut keski-ikäinen lähiömutsi, vaan kuljeskelin Starrin kantapäillä siellä, missä autoja poltetaan ja savu saa yskimään ja silmät vuotamaan. Huomasin olevani paljon vähemmän järkevä kuin Starr, sillä minäkin halusin sytyttää tulipaloja ja kaataa poliisien auton, koska en yksinkertaisesti kestänyt sitä, että ei ollut mitään muuta tapaa tuoda julki, miten väärin on, että valkoinen poliisi on aina oikeassa, eikä joudu vastuuseen tappaessaan mustia lapsia. Miten väärin on, että media tekee mustasta pojasta automaattisesti huumediilerin, josta seuraa, että hän ansaitsikin kuolla. Miten väärin on, että ei tule kuulluksi. Miten väärin on, että kun kerää kaiken rohkeutensa ja asettaa itsensä alttiiksi ja kertoo, miten asiat oikeasti meni, mikään ei kuitenkaan muutu.

Thomasin romaania lukiessani olin itse tilanteessa, jossa piti taistella itseä isompia vastaan ja sain tästä kirjasta voimaa siihen taisteluun. Joo kyynikot teidän naurunne kuuluu tänne asti, mutta pal välii. Ajattelen Thomasin kirjan luettuani yhä vahvemmin niin, että vaikka taistelu ei muuttaisi mitään, niin taisteltuaan voi ainakin todeta, että on tehnyt kaikkensa ja enempää kukaan ei voi vaatia.

Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään  nuorille, vaan ihan kaikille. Niille, jotka lukevat mieluummin teoreettisempia tekstejä mustien elämästä ja kokemuksesta suosittelen Ta- Nehisi Coatesin teosta Between the world and me (klik).

Lopuksi haluan vielä sanoa, että Kaijamari Sivillin suomennos on ihan timantti. Jään odottamaan Starrin tarinan muuntumista valkokankaalle. Kiitos Angie Thomas. Kiitos kirjallisuus.

Mä en luovuta koskaan
Mä en vaikene koskaan.
Mä lupaan sen.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2017)
Englanninkielinen alkuteos: The hate U give
Suomennos Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava


Helmet-lukuhaaste kohta 30: Kirjan nimessä on tunne

lauantai 30. syyskuuta 2017

Annika Idström: Isäni, rakkaani - BAR Finland 19

Annika Idströmin (1947-2011) romaani Isäni, rakkaani (1981) alkaa hätkähdyttävästi: "Minulla ei ole isää. Minun isäni on kuollut." Nämä lauseet liittävät sen lukiessani oitis samaan kirjalliseen perheeseen, johon kuuluu ikiklassikko, Albert Camus'n Sivullinen, jonka ensimmäiset sanat kuuluvat: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Camus'n romaanin tapaan Isäni, rakkaani avautuu alusta alkaen kompleksisena teoksena. Siinä unet, fantasiat ja todellisuus sekoittuvat tavalla, joka tekee mahdottomaksi erottaa niitä toisistaan. Isäni, rakkaani on alitajunnan paikoin varsin mustaksi käyvää liikettä.

1980-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi uudenlainen todellisuuden hahmottamisen tapa, josta alettiin käyttää nimitystä pahan koulukunta. Sen edustajiin kuuluivat Idströmin lisäksi mm. Esa Sariola, Eira Stenberg ja Juha Seppälä. Pahan koulukunnan kirjailijoiden tuotannolle oli yhteistä heidän teostensa ahdistavuus, vastenmielisyys ja lukijaa järkyttävä tematiikka. Riippumatta siitä, onko pahan koulukunta 1980-luvun kirjallisuuden jäsentäjänä oikeutettu nimitys vai ei, sisältää Isäni, rakkaani juuri sen tyyppistä pimeää, jota on pidetty kyseisen koulukunnan tunnuspiirteenä.

Idströmin teos kertoo 30-kymppisestä Laurasta, joka työskentelee Sea Star -nimisessä ravintolassa, jonka paikalle huomaan lukiessani liimaavani Sikalan eli Helsingin Kapteeninkadun Sea Horsen. Tuskin on teoksen alkusanat kuolleesta isästä päässeet ilmoille, kun Lauran isä jo seisoo Sea Starin ovella. Näin Idström tekee lukijalle alusta alkaen selväksi, että se mitä sanotaan ei välttämättä pidä faktisesti paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin teoksen päähenkilön tunteista, fantasioista ja mielenliikkeistä.

Isä on hylännyt Lauran tämän ollessa pikkutyttö ja Lauran tunteissa isää kohtaan viha on omistushalusta kipeää rakkautta ja rakkaus mustasukkaista vihaa. Kun Laura tutustuu isän tyttöystävään Irjaan käynnistyy oidipaalinen näytelmä, jossa Laura muuttaa isän ja Irjan luo ja pyrkii ottamaan Irjan paikan.

En aio vielä kuolla. Lähden isän luo. Jos minä kuolen, kuolee hänkin. Minä vihaan häntä. Kalmanhajuinen haaska vieressään hän makaa kostealla petillä ja kuvittelee elämää kauniiksi. Menen hänen luo ja kerron totuuden. Minä olen totuus, hänen tyttärensä Laura.

Idström kirjoittaa ihmismielen synkistä pohjamudista ja seksuaalisessa häkellyttävyydessään hänen romaaninsa omaa yhtymäkohtia samana vuonna ilmestyneen Anja Kaurasen Sonja O:n (klik) kanssa. Laura esimerkiksi harrastaa seksiä Sea Starin portsarin kanssa ja valuttaa spermat ravintolan keittiön pöytäkaakeleille ja hekumoi ajatuksella, että tuolle samalla pinnalle asettavat ravintolan muut työntekijät leipänsä seuraavana päivänä. Ehkä kyse on fantasiasta, ehkä ei. Joka tapauksessa teos sisältää seksuaalisesti hämmentävää kuvastoa, jonka epämukaviin huipentumiin kuuluu Lauran ja hänen isänsä välille kirjoittuva insestinen vivahde.

Sea Starin keittiöstä kasvaa teoksessa Lauran henkisen nälän näyttämö  - psykologisesti monimutkainen ja raaka kudelma, jossa kokki tekee isälle tartar-pihviä ja lihamyllystä "pursuaa suikaloitua lihaa kuin punaisia, paksuja kastematoja." Idströmin kuvaus on raadollista. Hänen sanojensa välistä nousee lihan löyhkä.

Idströmin romaanissa lähimmät ihmissuhteet ovat tummia sävyjä täynnä ja kipukohdat vaikuttavat siirtyvän sukupolvelta toiselle, sillä kuten isä on hylännyt Lauran on myös Laura hylännyt tyttärensä Anun. Teoksen keskellä on Lauran äidin kertoma satu Anusta, jossa äidin ja lapsen välinen suhde on valtataistelua, jossa äiti ei voi pärjätä lapselleen. Äiti on lapsen ruokaa. Lapsen, joka konkreettisesti imee äitinsä tyhjäksi niin että rinnoista tulee pelkät "kuihtuneet ryppyiset nahkapussit," kunnes ne taas kasvavat jättikokoisiksi jättilapsen jättisuuta varten.  Anu suistaa äidin nukkumaan lattialle ja tekee tämän elämästä kaikin tavoin helvettiä.

Isäni, rakkaani on kaiken sen kirjoittamista auki, josta sovinnaisuussääntöjen mukaan kuuluu vaieta.  Se on uhmakasta huohotusta, joka ei päästä lukijaansa helpolla.


Annika Idström: Isäni, rakkaani (1995/1981)
180 sivua
Kustantaja: WSOY (Kotimaiset valiot -sarja)

BAR Finland -postaussarja

Linkki blogini BAR Finland -välilehdelle (klik)