maanantai 21. toukokuuta 2018

Näitä kirjailijoita odotan eniten Helsinki Littiin - yhteenveto teoksista


Kuvassa kirjat, jotka löytyy omasta kirjahyllystä

En missään vaiheessa suunnitellut, että lukisin kaikkien Helsinki Lit -tapahtumaan tulevien kirjailijoiden uusimmat teokset, mutta jossakin vaiheessa kevättä huomasin, että suurin osa niistä oli tullut luetuksi, joten päätin lukea loputkin. Poikkeuksena on Cristóvão Tezzan romaani Professori, josta juuri tänään sain tiedon, että se odottaa minua kirjastossa, mutta en valitettavasti ehdi sitä enää ennen perjantaina alkavaa Littiä lukemaan.

Moni näistä kirjoista olisi varmasti jäänyt lukematta tai ainakin olisin lukenut ne vasta myöhemmin, elleivät niiden tekijät olisi tulossa vieraiksi Littiin. Minun kohdallani Littin ohjelmisto on toiminut, pakko myöntää, erinomaisena houkuttimena lukea nämä teokset.

Tänä vuonna Littissä nimittäin on kovempi kattaus kuin kertaakaan aiemmin ja on tosi vaikea sanoa, ketä kirjailijoista haluaisin erityisesti nostaa esiin. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen ja yhden kirjailijan osalta kolikkoa heittämällä olen päätynyt seuraaviin kolmeen:

Johannes Anyuru - koska hänen romaaninsa on aivan mieletön. Sitä lukiessa jouduin välillä lopettamaan lukemisen kesken, jotta saatoin rauhassa toistella "voi taivas miten hyvä kirja"

Ayòbámi Adébáyò - koska afrikkalainen kirjallisuus on yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani ja Adébáyò kuvaa taidokkaasti naisen asemaa nigerialaisten perinteiden ja modernin elämäntavan risteyskohdassa

Domenico Starnone - koska Solmut oli minulle pitkälti täydellinen teos ja taidan olla vähän rakastunut Starnonen kerrontaan, sillä parhaillaan minulla on kesken hänen romaaninsa Trick, jossa siinäkin on paljon kerroksia sanojen takana

Ketä Helsinki Lit -vieraista sinä odotat eniten?



Tässä kirjat siinä järjestyksessä kuin niiden kirjoittajat esiintyvät Littissä.

Johannes Ayuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) (klik)

Samanta Schweblin: Houreuni (Like) (klik)

Ilmar Taska: Pobeda (Wsoy) (klik)

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Otava) (klik)

Morten Strøksnes: Merikirja (Gummerus) (klik)

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena) (klik)

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja (S&S) (klik)

Domenico Starnone: Solmut (Wsoy) (klik)

Kim Leine: Kuilu (Tammi) (klik)

Ebba Witt-Bratström: Vuosisadan rakkaussota (Into) (klik)


Nähdään Helsinki Littissä perjantaina ja lauantaina!



sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Alitajunta toimii merkillisillä tavoilla, joista se kuuluisa pirukaan ei ota selvää. Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin sarjis Scandorama nosti alitajuntani himmeiköistä kortin, jossa lukee Rosebud. Orson Wellesin elokuvan Citizen Kane katsoneet tietävät, että Rosebud oli elokuvan päähenkilön kelkka, jolla hän lasketteli lapsuudessaan. Elokuva huipentuu kohtaukseen, jossa kelkka heitetään uuniin. Mitä ihmettä tällä on tekemistä Scandoraman kanssa?

Scandorama on dystopiasarjis, joka kertoo maailmasta, jossa toiset elävät paratiisissa (Stohome City) ja toiset sen kääntöpuolella (Helsingy City). Maantieteellisenä alueena Scandorama kattaa Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen, jotka ovat osa Neuropaa. Stohome City on kauniiden ihmisten puhdas kaupunki, Helsingy City harmaasävyinen ja hapeton rauniokaupunki.

Scandoramassa Taivassalo ja Anyango Grünewald kuvaavat kontrolliyhteiskuntaa, jossa puhdas pyrkii suojelemaan puhtauttaan ja pitämään ulkopuolellaan ne, joiden se kokee uhkaavan omaa erinomaisuuttaan. Puhtaan ja likaisen välisen kontaminaation välttämisestä on tullut uusi yhteiskuntajärjestys. Puhtauden vastakohtana likaisuus näyttäytyy kaaoksena  - anomaliana, jota vastaan puhtauden on lakkaamatta taisteltava. Likaisia on  paljon, massoittain ja niiden ainoa valuutta on hyödyllisyys siinä merkityksessä, minkä Scandorama on hyödyllisyydelle antanut. Näin Scandorama liittyy osaksi liikehdintää, jossa ihmiset pyrkivät pääsemään parempiin elinolosuhteisiin ja jossa turvalliset hyvinvointiyhteiskunnat alkavat tiivistää rajojaan.

Scandoramassa on kyse elintilasta ja ihmisoikeuksista. Se väläyttelee ihmiskaupan, kemiallisen onnen ja käännytysten teemoja. Se kertoo olemassaolotaistelusta, jossa toisilla on yltäkylläisesti, toisilla ei mitään. Pyrkiessään puhtauden ylläpitoon Stohome Cityn kaltaiset ihannekaupungit tuottavat sopeutumattomia, joiden pitämisestä itsensä ulkopuolella ne saavat käyttövoimansa.

Stohome Cityn ulkopuolelle jääneet pikselöityvät ja heidän identiteettinsä ovat vaarassa murentua kokonaan. Muuttua massaksi, jossa yksilöllisyys on mahdotonta. Turvaverkoista ei ainoastaan pudota, vaan ihmisiä pudotetaan niistä tarkoitushakuisesti kuin heidät työnnettäisiin alas korkean talon parvekkeelta suoraan laboratorioon, jossa heistä muokataan koeihmisiä, jotka ovat muistojaan myöten manipuloituja.

Scandorama flirttailee röyhkeästi sen maailman kanssa, jossa tällä hetkellä elämme. Se haastaa ja kysyy, että tätäkö me tulevaisuudelta haluamme. Yhä radikaalimmin jakautunutta yhteiskuntaa, jonka aurinkoisen puolen takana häälyy ihmisenmuotoisia sakkinappuloita, joita iso käsi siirtelee mielensä mukaan. Mutta on myös kapinan mahdollisuus. On vastarinnan paikka, sillä jokainen valtajärjestelmä itseään vahvistaessaan vahvistaa kääntöpuoltaan. Rajan taakse suljetusta joukosta tulee aina rajan uhka. Vellova liikehdintä, jonka volyymi kasvaa sitä mukaa kuin rajan läpi karkotetaan ihmisiä sen ulkopuolelle.

Scandorama on älykäs teos, joka jättää lukijalle paljon tilaa. Se on peili, johon voi halutessaan nopeasti kurkistaa, mutta johon voi myös hukkua, sillä se heijastaa mahdollista maailmaa, joka on syntynyt siitä maailmasta, jossa me elämme. Se on skenaario, jonka kaltaiseksi nykyhetken siemenet ovat vauhdilla kasvamassa. Sen kuvat ovat uhkaavia ja synkkiä ja ihan hel**tin hienoja. Ne operoivat tiedostamattoman tuntemattomilla alueilla ja riippuen siitä, miltä puolelta katsotaan ne ovat joko painajaisunia tai paratiisikuvia. Mustetta, joka syöpyy ihoon ja merkitsee.

Scandorama on tyrmäävää sarjakuvaa, jonka vaikuttavuus läpäisee tiedostavan mielen ja kirjoittautuu osaksi ihmisen alitajuisia prosesseja, joissa niissäkin käydään jatkuvaa rajankäyntiä. Se rikkoo yhteyden historiaan ja luo kuvakseen ihannekaupunki Stohome Cityn, jolla ei ole juuria, vaan jonka tarina alkaa sen omasta täydellisyydestä. Siinä, missä joskus oli muistoja menneistä ajoista, on vain kasa tuhkaa, jonka Stohome City on lapioinut itsensä ulkopuolelle. Muistot vertautuvat näin tekstini alussa mainitsemaani Rosebud-kelkkaan, jonka merkitystä Citizen Kanen päähenkilö ei koskaan saanut tietää, mutta joka katsojalle kävi selväksi. Menetetyn viattomuuden aikaa ei enää koskaan voi saada takaisin.



Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos
Ruotsinkielisen alkuperäisteoksen kustantaja: Förlaget



Helmet-lukuhaaste, kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan


torstai 17. toukokuuta 2018

Miksi kirjoitamme? - Patti Smith: Omistautuminen

Pari vuotta sitten seisoin kuumana kesäpäivänä jonossa Sammakon kirjakaupan luona Turussa. Jonon syy oli Patti Smith, joka jakoi omistuskirjoituksia kirjakaupan uumenissa. Jono kiemurteli ja jännitykseni oli viedä jalat alta. Mitä sanoisin Patti Smithille? Voisinko sanoa: I love you. Miltä se nyt kuulostaisi ja voi apua apua apua, kohta näkisin Patti Smithin ja sitten seisoinkin jo hänen edessään ja hän hymyili minulle ja signeerasi kolme kirjaani. Sanoin ehkä thank you. Toivottavasti sanoin edes thank you. En pysty muistamaan, sillä tilanne oli niin latautunut, että mitkään tarkemmat yksityiskohdat eivät ole jääneet mieleeni.

Ihailen Patti Smithiä suuresti ja palavasti. Olen lukenut häneltä aiemmin teokset Vain kakaroita sekä M train ja varsinkin jälkimmäisestä tuli minulle niin rakas, että se on saanut pysyvän paikan yöpöydälläni. Ei siis liene yllätys, että odotin kovasti saavani käsiini Smithin uutuudeen nimeltä Omistautuminen - varsinkin, kun sen mainostettiin olevan kirja kirjoittamisesta.

Voisin lukea loppuikäni Smithin kuvauksia siitä, kun hän juo kahvia jossakin kahvilan nurkkapöydässä ja kirjoittaa muistikirjaansa. Kirjoittaa kirjoista, joita on lukenut ja kirjailijoista, joita ihailee. Kirjoittaa matkustamisesta ja hotellihuoneista ja tv-sarjojen katselusta. Omistautuminen ei kuitenkaan ole kirja, jossa hän tekisi niin. Se sisältää mainion alun, jossa Smith käy Pariisissa, mutta suurimman osan muutoinkin pienestä kirjasta vie tarina nimeltä Omistautuminen, joka kertoo Eugeniasta, jonka intohimona on luistelu metsälammen jäällä. Vasta teoksen viimeisessä luvussa puhutaan kirjoittamisesta suoraan.

Eugenian tarina on allegoria kirjoittamisesta tai ylipäätään elämisestä intohimoista suurimman kanssa ja siitä, mitä se ihmiseltä vaatii. Harjoittele harjoittele harjoittele ja anna intohimon viedä sinut tuntemattomille alueille. Suostu sen vangiksi ja taistele itsesi vapaaksi. Tapa matkallasi se, jonka tappaminen on välttämätöntä. Opettele ulkoa Oscar Wilden runo The ballad of Reading Gaol. Kyllä.  Juuri se runo, josta löytyvät sanat "each man kills  the thing he loves."

Patti Smith -fanina en kykene yhtä kriitikittömään fanittamiseen kuin Jari Sillanpään fanit, jotka ovat valmiitaa antamaan idolilleen anteeksi mitä tahansa ja täyttämään hänen instatilinsä tsemppiviesteillä ja sydänhymiöillä. Omistautumisen luistelutarinan tarkastelu allegoriana kirjoittamisesta ei anna minulle mitään uutta. Se on esteettisesti hieno tarina, mutta juutun taistelemaan itseni kanssa siitä, mitä mieltä sen estetiikasta olen. Tyttö, luistimet ja lammenjää, jonka pintaan luistinten terät jättävät jälkensä. Rakkaus, kipu, antautuminen. Olen kohtuuton vaatiessani enemmän. Vaikka kuinka ihannoin Patti Smithiä, joudun tunnustamaan, että Omistautuminen ei ole tekstiä, joka silitysraudan tavoin polttaisi itsensä ihooni. Sitä lukiessani palavan lihan käry ei täytä huonettani.

On vielä toinenkin asia, josta minun on tässä pakko kirjoittaa ja se on kirjoittamisen romantisointi. Smithin teos päättyy sanoihin:

Miksi kirjoitamme? Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Walking through Walls performanssintaiteilija Marina Abramović  lainaa Bruce Naumania, joka on todennut: "Art is a matter of life and death" ja jatkaa, että Naumanin lause kuulostaa melodramaattiselta, mutta on siitä huolimatta totta. Sama pätee Smithin ajatukseen siitä, että kirjoitamme, "koska emme voi vain elää." Kirjoittamisesta kirjoittaminen vaikuttaisi olevan mahdotonta ilman, että siihen sisältyy kirjoittamisen romantisoinnin ja/tai melodramaattisuuden sävyjä. Ehkä juuri tämä  on se syy, jonka vuoksi Smith on turvautunut suorasanaisen kirjoittamisesta kirjoittamisen sijasta tarinaan, joka jättää lukijalle vapaat tulkintamahdollisuudet ja tekee hänestä tekstin löytöretkeilijän, joka ottaa vastaan kirjoittamisen salaisuuden oman luovuutensa kautta. Näin se, mitä Eugenian tarinasta luemme synnyttää vahvempia tuntemuksia kuin jos Smith käsittelisi kirjoittamista turvautumatta tarinalliseen esitystapaan.

Mieleni tekee irroittaa Eugenian tarina kirjoittamisen kontekstistä ja tarkastella sitä tarinana sinänsä.  Pistän heti merkille, että siitä näkyy, että Smith on lukenut paljon. Omistautuminen henkii kirjallisuutta ja sellaista kirjallisuuden estetiikkaa, jonka polkuisuus on tulosta tuhansien ja taas tuhansien sanojen lukemisesta. Sitä tutkiessani alan miettiä, miten kirjoitetaan sanoja, joiden ympärillä on voimakenttä. Miten kaksi lähes identtistä lausetta ovat vaikuttavuudeltaan niin erilaisia. Ajattelen, että vahvat lauseet on puettu ja riisuttu useita kertoja. Niiden kerrostuneisuus on perua paitsi yrityksistä ja erehdyksistä, myös kirjoittajansa elämästä. Erno Paasilinna totesi aikanaan, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Patti Smith, jos kuka, on sellaisen elämän elänyt, mutta siitä huolimatta olen taipuvainen uskomaan, että enemmän kuin itse elämäntapahtumista on kyse kyvystä havainnoida niin omaa elämäänsä kuin elämää ympärillään.

Jään miettimään edellistä kappaletta ja tartun sinun käteesi. Olen niin malttamaton, kiskon sinua kohti jäätä ja luistinten terät hakkaavat selkääsi. Veripisarat kirjovat valkoista paitaasi, kun me tässä kävelemme kohti lampea. Olen tässä ja muualla.  Olen yksin siellä, missä voin nähdä olevani tässä. Minä istun sinun viereesi kylmälle kivelle ja sidon luistintesi nauhat. Työnnän sinut jäälle, joka on kokonaan sinun ja kun sinä opettelet luistelemaan, minä olen jo muualla ja leikin toisia leikkejä.


Patti Smith: Omistautuminen (2018)
126
Englanninkielinen alkuteos: Devotion
Suomentanut Antti Nylén
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 46: kirjan nimessä on vain yksi sana


tiistai 15. toukokuuta 2018

1918-haasteen koostepostaus

Tykkään julkaista lukuhaasteita, mutta lähes poikkeuksetta kyllästyn niihin ennen pitkää.  Usein on käynyt niin, että olen tullut lukeneeksi ihan kaikkea muuta kuin haasteeseen sopivaa kirjallisuutta, vaikka muutoin lukisinkin juuri sen tyyppisiä kirjoja, joita haasteessa perään kuulutetaan. Kummallista ja kertoo ehkä siitä, että olen lukijana kuriton ja kovin huono pitäytymään itselleni asettamissani suunnitelmissa.

1918-haaste ei ollut poikkeus ja pientä turnausväsymystä oli ilmassa jo varsin varhain ja tämän vuoksi palautin useampia aiheeseen liittyviä teoksia lukemattomina takaisin kirjastoon. Kustantamoille vaikuttaa olleen kunnia-asia julkaista sisällissotaan liittyvää kirjallisuutta ja kun vuosiluku 1918 on vilahdellut teoksen jos toisenkin kannessa niin ihmekös tuo, että on alkanut mennä ähkyn puolelle. Viime vuonna olin turvoksissa Suomi 100 -teemasta, joten toivon todella, että vuosi 2019 ei ole mikään kirjallinen teemavuosi.

Vähäiset 1918-haasteeseen lukemani teokset ovat:

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat

Heidi Köngäs: Sandra

Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta

Kim Leine: Kuilu

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Lisäksi kävin KOM-teatterissa katsomassa Anneli Kanton samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän Veriruusut.


Olen yllättynyt siitä, että luettujen haastekirjojen määrä ei ole suurempi, sillä minusta tuntuu, että olen viettänyt aikaani sisällissodan tematiikkaa pohtien huomattavasti enemmän kuin mitä lukemieni teosten määrä antaa ymmärtää. Osin tämä varmasti johtuu siitä, että haasteaikana tosiaan lainasin kirjastosta monia teemaan liittyviä teoksia, jotka jäivät lukematta. Syksyn kirjamessuilta ostin nimenomaan tätä haastetta varten Sture Lindholmin toimittaman teoksen Vankileirihelvetti Dragsvik (Atena). Sekin on jäänyt lukematta ja pitkälti siitä syystä, että olen nähnyt Dragsvikista kertovan dokumentin, joka oli niin ahdistava, että en ole pystynyt Lindholmin teokseen käymään käsiksi. Ja kyllä, tiedän, että on hirveän etuoikeutettua ahdistua kirjoista, joissa kuvataan historiallisia tapahtumia, jotka moni joutui elämässään todeksi kokemaan.

Koska oma saaliini jäi näin pieneksi olisi sitäkin kiinnostavampaa kuulla, mitä te muut tämän haasteen parissa luitte.

Tässä vielä kertauksena haastearvonnan säännöt:

Yhden postauksen kirjoittaneet saavat haasteeseen osallistuneiden kesken suoritettavassa arvonnassa 1 arvan, 2 postausta kirjoittaneet 2 arpaa, kolme postausta kirjoittaneet 3 arpaa ja neljä tai sitä useamman postauksen kirjoittaneet 4 arpaa.

Pääpalkintona on korvamerkitty 20 euron seteli, jolla voi ostaa Alkosta omien mieltymysten mukaan joko puna- tai valkoviiniä.


Mukana arvonnassa ovat kaikki lukemisensa kommenteissa 22.5.2018 mennessä ilmoittaneet.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Tuntemattomat syvyydet - Morten A. Strøksnes: Merikirja


Merikirja. Ei ole ollenkaan mun juttu, ajattelin, mutta päätin kuitenkin antaa Martin A. Strøksnesin kirjalle tilaisuuden ihan vaan sen takia, että kirjailija on tulossa Helsinki Littiin, joka muuten onkin jo ihan kohta.

Merikirja. Teos, josta kuuluu pitää, jos on hyvä ihminen tai haluaa antaa itsestään kuvan, että on hyvä ihminen. Hyvä ihminen nimittäin pitää kertomuksista, joissa käsitellään luontoa, ihmisen suhdetta luontoon ja ihmistä luonnon osana. Minä en ole hyvä ihminen, mutta on silti vähän häpeällistä tunnustaa, että olen enempi kuumien asfalttikatujen ystävä, jossa jo pelkkä ajatus kesämökistä, järvenrannasta ja hyttysistä herättää halun juosta pakoon.

Merikirja. Selkeästikin teos, joka on kuin tehty norjalaisille, jotka ovat luontokansaa ja vaeltavat kilometritolkulla kauniin maansa maisemissa ja syövät välillä rapiseviin voipapereihin pakattuja eväsleipiään, joiden päällä on geitostia.

*

Merikirja lähti kuitenkin liikkeelle tavalla, joka sai minut unohtamaan epäluuloni. Kirjakaupassa sitä mainostettiin meditatiiviseksi ja siltä sen lukeminen tosiaankin (aluksi) tuntui. Kirjallista zeniä, joka vie lukijan meren mysteerien äärelle ja saa hänet tuntemaan oman pienuutensa, joka on oikein terveellinen kokemus.

Merikirjaa - tarkoitan nyt lajia yleensä - on mahdotonta kirjoittaa ilman symboliikkaa, sillä meren ja ihmisen yhdistelmä on väistämättä symbolinen. Tosin en tästä asiasta varsinaisesti mitään tiedä, sillä en ole lukenut edes Herman Melvillen Moby-Dickiä tai Hemingwayn Vanhusta ja merta. Merikirjat ovat äijäkirjallisuuden laji, jossa ihminen=cis-mies käy taisteluun luonnon elementtiä vastaan ja on selvää, että tämä laji ei kestäisi sitä, että teoksen päähenkilö kuuluisi johonkin muuhun ihmisryhmään.

Merikirjassa merta vastaan taistelevia miehiä on kaksin kappalein: kirjailija Morten A.  ja kalastaja Hugo, ja he pyrkivät saamaan saalikseen jäähain. Samalla tämä teos on kertomus miesten välisestä ystävyydestä, joka on topiikki, jota kirjallisuudessa on suhteellisen vähän käsitelty, sillä yhtä lailla kuin merikirjat ovat miesten laji, ovat ystävyyssuhteet naisten juttu.

Strøksnes tietää merestä ja sen asukkaista ällistyttävän paljon ja kirja sisältää runsaasti mereen ja sen asukkaisiin liittyvää faktatietoa. Elämisen mittasuhteet pannaan uuteen järjestykseen, kun kirjailija kuvaa merenalaisen maailman kartoittamattomuutta.

Avaruudessa on käynyt enemmän ihmisiä kuin merten syvyyksissä. Tunnemme paljon paremmin Kuun pinnan ja jopa Marsin kuivuneet järvet. Merenpohjan elämä sen sijaan on kuin unta, josta herääminen kestää kauan.

Merikirja
on filosofinen romaani ja voisin tähän kirjoitella korkealentoista löpinää, jonka avulla todistasin tämän romaanin hienouden. Vaan en kirjoita, koska innostumisen sijasta minulla kävi aika pitkäksi Merikirjaa lukiessa. Ihan varmasti tälle teokselle on lukijansa, jotka saavat kicksejä Strøksnesin kerronnasta ja jotka tämän kirjan luettuaan ovat haltioissaan ja hyvä niin.

Joskus tiukan paikan iskiessä tapaan katsella tähtitaivasta ja miettiä avaruutta. Merikirjaa lukiessani aloin ajatella, että ehkä minun pitäisikin etsiä perspektiiviä vaihteen vuoksi meren syvyyksistä. Joka tapauksessa Merikirja sopii oikein hyvin iltasatukirjaksi, sillä sen lukemisessa on jotakin rauhoittavaa (tai ainakin oli aina siihen asti, kun olin saavuttanut kyllästymispisteen). Merikirjan sivuilla ei some häiriköi, eivätkä iltapäivälehdet julista.

Merikirja esittää vahvan vaatimuksen itsensä rakastamisesta, joka tehokkaasti viilentää tunteeni sitä kohtaan. Kirjan loppupuolella aloin väsyä Strøksnesin tarinointiin ihan toden teolla ja paikoin olin jo löytävinäni tekstistä saarnan makua. Merikirjaa olisi hyvin voinut tiivistää, jolloin sen yin jogamainen vaikutus olisi kestänyt loppuun asti. Nyt kävi niin, että olin vain suuresti helpottunut, kun olin saanut kirjan luetuksi ja ne hienot fiilikset, joita teoksen alkupuolella koin olivat jo haihtuneet mielestä.


Morten A. Strøksnes: Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
297 sivua
Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kustantaja: Gummerus

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan omalta osaltani huipentaa Suomen sisällissotaa käsittelevän 1918-haasteeni Reetta Laitisen toimittamaan sarjikseen Sisaret 1918. Koska kirjan saaminen ajoissa kirjastosta näytti epävarmalta päädyin ostamaan tämän sarjiksen ja onhan tämä nyt totta vie jo ihan ulkoisestikin komea lisä kirjahyllyyn.

Laitisen toimittama teos sisältää 10 lyhytsarjista, jotka porautuvat historiamme häpeätahraan, jota on lääkitty haavapulverilla vuosikymmenien ajan. Teoksen lähtökohta on oivallinen, sillä sarjikset pohjautuvat autenttisiin sisällissotakokemuksiin, joita tätä teosta varten on kaivettu esiin Kansan arkistosta ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietokannoista. Sisaret 1918 kuvaa sisällissotaa naisten yksilökokemusten kautta ja mukana on sarjiksia sekä punaisten että valkoisten naisten puolelta.

Tätä teosta lukiessani en saanut mielestäni ajatusta siitä, että mitäköhän tässä teoksessa pääroolissa olevat naiset ajattelisivat siitä, että heidän kokemuksensa tulevat tämän sarjiksen myötä yhteisesti jaetuiksi. Epäilen, että kenelläkään heistä olisi elinaikanaan tällainen ajatus käynyt edes mielessä. Sisaret 1918 -sarjiksen vallankumouksellisuus onkin juuri siinä, että tässä teoksessa esiin pääsee niin moni nainen, jonka historia on tähän asti peittänyt näkyvistä loputtomalla havinallaan. Pidän erittäin hyvänä myös sitä tämän teoksen lähtökohtaa, että kaikenlainen raakuuksilla ja julmuuksilla mässäily on tietoisesti jätetty tästä teoksesta pois. Reetta Laitinen kirjoittaa teoksen esipuheessa, että joitakin muistelmia on jätetty jopa käyttämättä sen vuoksi, että on haluttu välttää "itsetarkoituksellista  rankkuudella pelaamista."

Esipuheessa Laitinen mainitse, että toisen ihmisen tarinan kertomiseen liittyy ongelmallisia lähtökohtia. Kenellä on oikeus tarttua toisen tarinaan ja tehdä tämän "henkilökohtaisesta murhenäytelmästä" taidetta? Vastakkain ovat yksilön oikeus pitää kiinni tarinastaan ja yleisön oikeus saada tietää historiallisista tosiasioista. Tässä teoksessa tämä kysymys on ratkaistu niin, että julmimmat kertomukset on jätetty sivuun ja luotettu siihen, että lukija ymmärtää sodan raakuuden muutoinkin. Lisäksi Laitinen muistuttaa, että tässä teoksessa olevat tarinat ovat niiden tarinoita, jotka selviytyivät sodasta hengissä ja merkitsivät muistiin kokemuksiaan. Kaikki eivät olleet niin onnekkaita.

Sisaret 1918 sisältää sarjakuvallistetun naiskohtalon kuvauksen seuraavilta sarjakuvataiteilijoilta: Tiitu Takalo, Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Hannele Richert ja Warda Ahmed. Jokainen heistä käsittelee omaa palastaan historiasta uniikin tyylinsä kautta. Itse olen viimeisen vuoden aikana lukenut useampia sisällissotaan liittyviä teoksia, joten tiedollisesti Laitisen toimittama teos ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta. Sen sijaan on hämmentävää ja vaikuttavaa nähdä teoksessa kuvattujen naisten kohtaloiden heräävän henkiin tämän kirjan sivuilla.

Teoksessa tulee havainnollisesti esiin, että monen naisen sotaan lähtemisen syy oli kaukana ideologisesta tunteenpalosta. Kaarteihin liittymistä motivoivat usein taloudelliset tekijät. Kävin aiemmin keväällä KOM-teatterissa katsomassa Anneli Kanton romaanin perustuvan näytelmän Veriruusut ja osallistuin myös itse esitystä edeltävään keskustelutilaisuuteen, jossa näyttelijä Vilma Melasniemi taustoitti näytelmää. Sitä ennen en ollut oikeastaan tullut ajatelleeksi, miten valtava sukupuolipoliittinen viesti kätkeytyi siihen, että osa naisista pukeutui sodassa housuihin. Housujen poliittisuutta tuo teoksessa esiin Aino Sutisen tarina Emmistä. Housuihin pukeutuneet naiset koettiin erityisen vaarallisiksi ja monet heistä vietiin suoraan teloitettaviksi. Näin syntyi tilanne, jossa housujen vaihtaminen hameeseen saattoi konkreettisesti pelastaa naisen hengen.

Aseistettuja naisia oli pelkästään punaisten joukoissa, joka osaltaan kertoo siitä, että sukupuolien väliset rajat olivat punakaarteissa liukuvampia kuin valkoisten puolella, jossa naisia pidettiin sukupuolensa vuoksi sopimattomina sotaan. Myös sotapropaganda kukoisti sisällissodassa ja vastapuoli pyrittiin leimaamaan brutaaliksi. Housuihin pukeutuneet naiset joutuivat erityisen demonisoinnin kohteeksi.

Sarjakuvataiteilijoiden keskenään hyvin erilaiset piirrostekniikat korostavat kuvattujen naisten yksilöllisyyttä ja nostavat heidät esiin kokonaisina ihmisinä, joiden kohtalo suorastaan vaatii lukijaa ottamaan kantaa. Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt historiallinen tietopaketti, joten Sisaret 1918 sopii hyvin myös lukijoille, joille sisällissodan tapahtumat eivät ole entuudestaan tuttuja. Nälkä, kuolema ja vankileirit käyskentelevät teoksen sivuilla, mutta niiden kuvausta ei ole millään tapaa skandalisoitu. Huomiota kiinnittää myös se, miten nuoria monet naisista olivat. Monet heistä eivät edes täysi-ikäisiä.

Sisaret 1918 on kuvallisesti upea teos, jossa naisten omat äänet pääsevät sensuroimattomina esiin. 100 vuotta sisällissodan jälkeen on hyvä katsoa menneisyyteen ja nähdä, missä olemme kerran kulkeneet. Teoksen tarinat eivät ole kauniita, mutta ne ovat totta ja osa meitä.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
112 sivua
Kustantaja: Arktinen banaani



PS. Haaste 1918 päättyy tiistaina 15.5, jolloin julkaisen blogissani koostepostauksen, jonka kommentteihin bloggarit voivat linkittää omat haastekoontinsa. Ne, joilla ei ole blogia voivat niin ikään kertoa haastelukemisistaan kommenteissa.

Helmet lukuhaaste, kohta 30

torstai 10. toukokuuta 2018

Kiihottavaa ja pelotonta - Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Tässä kirjoituksessa paljastan salaisuuden, mutta teen sen vähän myöhemmin ja kysyn nyt aluksi, että  onko katsottava tv-sarjoja, jos haluaa kirjoittaa esseitä?

Edellä oleva kysymys tuli mieleeni, kun luin Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä hänen tekstiään, joka käsitteli tv-sarjaa Sons of Anarchy. Tosin osaksi laitoin tuon kysymyksen tämän postauksen ensimmäiseksi lauseeksi sen tähden, että en halunnut aloittaa toteamalla, että Hosseinin esseiden kiinnostavin teema on seksuaalisuus ja sen suhde mm. väkivaltaan (Sons of Anarchy -essee) ja uskontoon (Leonard Cohen -essee).

Ihan toden teolla olen löytänyt esseet vasta äskettäin mm. Koko Hubaran, Tommi Melenderin ja Roxane Gayn myötä, vaikka toki olen niitä lukenut aiemminkin. Esseekokoelmasta bloggaaminen hermostuttaa aika lailla, koska koen vaikeaksi keskittyä kuvailemaan, mistä Hosseinin kokoelmassa on kyse. Sen sijaan haluaisin kertoa kaikista niistä pohdiskeluista, joita lukemani esseet ovat minussa synnyttäneet ja tämä pitää erityisen hyvin paikkansa Pölyn ylistyksen kohdalla. Hosseinin tekstejä lukiessani aloin tuntea suurta halua kirjoittaa esseitä itsekin, mutta onneksi rakas ystäväni itsekritiikki talloi moisen ajatuksen heti jalkoihinsa. Miten nyt saatoin edes moisen ajatuksen mieleeni päästää. Päätin nyt kuitenkin pukeutua verkkareihin kirjoittaakseni tämän tekstin loppuun, sillä harmaat verkkarit ja esseet ovat match in heaven.

Kiinnostava yhteensattuma on, että pohtiessani Hosseinin aikaansaamaa kirjoitushaluani satuin kuuntelemaan Antti Arnkillin uutta essee-podcastia, jossa Tytti Rantanen puhuu siitä, että hyvän esseen tunnusmerkkeihin kuuluu, että se herättää lukijassaan esseidenkirjoitushalua. Sivumennen haluan tässä samalla mainostaa tätä podcastia, sillä itse ainakin pidin erinomaisen paljon tavasta, jolla siinä keskustellaan pohtien sen sijaan, että esitettäisiin valmiita näkemyksiä. Niin toimivat hyvät opettajat. He eivät kirjoita valmiita papereita kuuntelijoiden edessä luettaviksi, vaan heidän puheensa syntyvät kulloisessakin tilanteessa. Etukäteen valmistellun ja hetkessä syntyvän puheen välillä on valtava ero.

Ihastuin Hosseinin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen tekstejään kokoelmassa Säkeilyvaara  ja Pölyn ylistyksen myötä ihailuni sen kun kasvaa. Hosseinin kuriton kirjoitustapa saa minut täpinöihini ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että nyt luen tekstejä, joissa on jotakin todella uutta ja erilaista. Kurittomuudella tarkoitan sitä, että Hosseinin seurassa ei voi tekstin alussa arvata, mihin lopuksi päädytään. Hänen tarkastelutavassaan on jotakin notkean varsamaista ja pelotonta. Erityisen suuresti hämmennyin, miten paljon minuun vaikutti hänen Leonard Coheniin liittyvä tekstinsä, josta olin etukäteen ajatellut: voi ei, Leonard Cohen, voi miten tylsää. Nyt kuuntelen vähän väliä Cohenin biisiä You want it darker, josta tosin Hosseini ei puhu sanaakaan, mutta jonka lyriikat eivät lopeta piinaamasta mieltäni:

There's a lover in the story
But the story's still the same
There's a lullaby for suffering
And a paradox to blame
But it's written in the scriptures
And it's not some idle claim
You want it darker
We kill the flame
(Leonard Cohen: You want it darker)

Ennen Cohen-esseen lukemista minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten monitulkintaisia Cohenin biisit ovat. Erityisesti cohenilainen seksuaalisuuden ja uskonnon yhtäaikainen kuvasto herättää minussa niin paljon tunteita ja välähdyksenomaisia ymmärryksen hetkiä, että tämän esseen tulen lukemaan vielä monesti. Suunnitelmissani on, että Cohen-esseessä ja Sons of Anarchy -esseessä esiin tuotujen pointtien kautta ja niitä edelleen kehittelemällä onnistuisin kertomaan siitä, miksi Han Kangin Vegetaristi on jumalattoman kova teos, kun taas hänen tosielämän tapahtumiin perustuva kirjansa Ihmisen teot on lähinnä julmuuskuvaus. En osaa tätä asiaa vielä artikuloida, mutta sen kannalta olennainen on seuraava Hosseinin lause:

Tunnistan tämän halun, joka ei ole pelkkää himoa. Se on luonteeltaan seksuaalista, mutta se värähtelee jollain selittämättömällä taajuudella, joka on "pelkkää seksiä" korottavampaa.

*

Aloitin Silvia Hosseinin esseekokoelmaan tutustumisen tekstistä Mitä sivullisuus tarkoittaa. Tein niin siksi, että hyvin monissa ympäristöissä koen sivullisuutta/ulkopuolisuutta/you name it. Tämä essee oli minulle hyvin avaava asian esittely, sillä sen myötä löysin uusia tapoja tarkastalla myös omaa sivullisuuttani. Noin lähtökohtaisesti tosin essee sivullisuudesta on lähinnä itsemurhaharkintaan verrattava yritys varsinkin, kun Hosseini lähtee liikkeelle Albert Camus'n romaanista, joka on niin puhki analysoitu, että siitä on todella vaikea löytää enää uusia näkökulmia. Omassa mielessäni kummitteli tätä esseetä lukiessani Tommi Melenderin loistava Sivullista käsittelevä kirjoitus, mutta en nyt kuolemaksenikaan saa päähäni, mistä sen olen lukenut, joten ei siitä sen enempää.

Monet blogit ovat tapoja huorata. Tosin esimerkiksi kirjablogit ovat sitä keskimäärin paljon vähäisemmässä määrin kuin life style -blogit. Kirjablogeissa huoraaminen ilmenee parhaimmillaankin vain teosten hehkutuksena huomionhakutarkoituksessa. Esseessä Lifestyle-torakat Hosseini kritisoi life style -blogeja ja sitä miten niissä "kaupallinen ja henkilökohtainen lomittuvat kuin itsestään." Minussa life style -blogit herättävät lähinnä hämmennystä. Niiden estetiikka näyttäytyy enempi vähempi esteettisesti kyseenalaisena vaikuttamisen muotona, jonka takaa paljastuu iloista kapitalismia ja blogin kirjoittajan oman hännän nostelua.  Ihmettelen, miten joku jaksaa päivästä toiseen etsiä sitä parasta kuvakulmaa, jolla pioneihin osuva valo toisi pionit parhaiten esiin. Life style -blogeja on kirjallisuudessa kiinnostavasti käsitellyt Anna Kaari Hakkarainen romaanissaan Kristallipalatsi.

Monien Hosseinin esseissä olevien mielipiteiden kanssa olen suhteellisen samaa mieltä. Kun hän kuvaa Dubain megalomanisuutta olen itsekin taas Dubaissa ja muistelen, miten mahdotonta siellä oli löytää paikkaan, johon halusin mennä. Dubaita käsittelevästä Aavikkolabyrintin vangit -esseestä luen, että dubailaisessa kartassa etelä on ylhäällä ja pohjoinen alhaalla. Tämä saattaa selittää monet eksymiseni Dubaissa. Se on joka tapauksessa ainoa paikka maailmassa, jossa olen matkustanut taksilla 300 metriä löytääkseni etsimäni paikan, mutta joutunut huomaamaan, että vaikka taksikuski on jättänyt minut oikeaan paikkaan en siltikään ole löytänyt perille. Tilanne, jonka eksistentiaaliset ulottuvuudet saavat naurahtelemaan.

Hosseinin kokoelman päättää essee Pölyn ylistys, jossa Hosseini käsittelee museofatiikkia. Tällä kyseisellä esseellä on kunnia olla se essee, jolle haluan väittää vastaan. Kyllä itsekin olen kokenut museoissa valtavaa väsymystä ja tuntenut helpotusta, kun museokäynti on ollut ohi. Tästä huolimatta en ole valmis kiistämään Stendahlin syndroman (kaikkivaltaisen kuvataiteellisesta teoksesta haltioitumisen) olemassaoloa, sillä olen kokenut tuon syndrooman muutamia kertoja ihan käytännön tasolla ja viimeksi Ateneumin Modigliani-näyttelyssä. Tosin en tiedä, voiko tuota kokemusta laskea mukaan, koska sitä leimasi tietoisuus siitä, että tässä olen minä, joka nyt koen Stendahlin syndrooman oireita.

Pölyn ylistyksestä löytyy lause, jonka haluan ehdottomasti siteerata tähän ja siitä voi jokainen päätellä, mitä haluaa. Se lause on seuraava:

Jos kirjallisuutta opiskellut, korkeakoulutettu ihminen ei pysty lukemaan Bolañoa, mitään toivoa ei ole. (kursivointi Hosseinin).

Näin se on ja tätä lausetta vastaan on turha käydä väittämään, sillä tämä lause on kirkas totuus, jonka totuudellisuuden ei kuulukaan aueta Bolañon romaania 2666 lukemattomalle. Kun Hosseini vielä samassa esseessä vetää hihastaan Claire Messudin, jonka romaani The Woman Upstairs  sai minut taannoin vahvoihin tiloihin, alan tuntea, että en ole tässä maailmassa sittenkään  täysin yksin. Kun hän heti tämän jälkeen toteaa, että "totta puhuen valtaosa kirjallisuudesta on roskaa" alkaa jo olla bileiden paikka. Sen sijaan Hosseinin näkemys siitä, että "huonokin kirjallisuus toimii paremmin kuin huono kuvataide" on kestämätön ja vailla pohjaa, koska ollakseen totta se edellyttäisi sen kaltaista kuvataiteen ja kirjallisuuden vastaanottosamuutta, joka ei (luojan kiitos) ole mahdollista.

*

Edellä mainittujen teemojen lisäksi Hosseini kirjoittaa mm. Al Pacinon huudosta sekä voimalauluista (Erään voimalaulun sedimentit), joita en nyt tässä tarkemmin tarkastele, sillä ensin mainitusta minulla ei ole mitään sanottavaa, koska Al Pacinon huuto on minulle tuntematon käsite. Voimalauluesseen käsittely taas veisi niin paljon tilaa, että jätän sen tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska minulla on tässä vaiheessa vahvasti tunne, että tämä kirjoitus alkaa olla kohdassa, johon on hyvä lopettaa. On siis salaisuuden paljastuksen vuoro.

Haluaisin osata kirjoittaa kuin Silvia Hosseini ja tämä on nyt se salaisuus, jonka lupasin paljastaa. Haluaisin, että ajatukseni osaisivat kulkea yhtä villisti kuin Hosseinilla ja luoda keskinäisiä yhteyksiä ennalta melko lailla toisiinsa liittymättömän tuntuisten asioiden ja ilmiöiden välille eli tämä tarkoittanee sitä, että haluaisin osata tarkastella maailmaa yhtä kiinnostavasti kuin Hosseini. Haluaisin olla yhtä älykäs ja rohkea ja samaan aikaan hänen tapaansa jotenkin kepeästi liikehtivä kuin vähän likaantuneen kesämekon tuulessa liehuva helma. Olen onnellinen, että ostin Hosseinin esseekokoelman omaksi, sillä saan kiihottavaa energiaa jo pelkästään ajatuksesta, että voin milloin tahansa ottaa Pölyn ylistyksen esiin ja lukea sitä sieltä sun täältä ja erityisesti alleviivaamistani kohdista.



Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (2018)
185 sivua
Kustantaja: Savukeidas


Helmet-lukuhaaste, kohta 22: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin