tiistai 27. kesäkuuta 2017

Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? * * *Prideviikkopostaus

Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) on tuttu useimmille kirjallisuutta yhtään seuraaville, sillä erityisesti hänen esikoisromaaninsa Oranges are not the only fruit (1985, suom. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, Bazar 2007) on saanut suosiota ja näkyvyyttä ympäri maailman. Winterson on muokannut tästä romaanista myös televisiosarjan BBC:lle, joka voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun BAFTA-palkinnon. Itse luin tämän hänen esikoisteoksensa jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ja se, että teos suomennettiin vasta vuonna 2007 tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, kun suomennoksen vuosilukua etsiskelin tätä postausta varten.

Siinä missä Oranges on fiktiivinen tai tarkemmin ottaen puolifiktiivinen tarina on Why be happy omaelämäkerrallinen kehityskertomus Wintersonin elämästä tyyliin "näin ne asiat oikeasti menivät."

Why be happy on järkyttävän kiinnostava teos, jossa Jeanette etsii identiteettiään ja juuriaan sekä pyrkii pääsemään selville, kuka hän oikein on. Hänen tapansa tarkastella omaa elämänhistoriaansa on häkellyttävän tarkka, säälimätön ja rehellinen. Hän päästää lukijan sisälle omaan elämäänsä, jota lapsuus- ja nuoruusvuosina hallitsi yltiöhelluntailainen ja ankara Mrs Winterson, joka koristeli vessanseinätkin raamattusitaateilla ja johon Jeanette pitää kautta kirjan etäisyyttä käyttämällä hänestä juurikin edellä mainittua ilmaisua. Kirjasta löytyy myös Mr Winterson, mutta vaimonsa persoonasta johtuen hän jää enempi taustahenkilöksi.

Mrs Wintersonin tunnuslause voisi olla: jos se on hauskaa se on syntiä tai ainakin väärin. Muistelmissa hänestä piirtyy kuva ankarana ja heltymättömänä ihmisenä, joka ei hyväksy muita näkemyksiä asioista kuin omansa. Ihmiselle hyväksi on normaali ja normaalin määrittää Mrs Winterson. Kun Jeanette kertoo olevansa onnellinen naispuolisen rakastettunsa kanssa Mrs Winterson vastaa jäätävästi: Why be happy when you could be normal?

Jeanette oli yksinäinen lapsi, jolle uskollisinta ja luotettavinta turvaa tarjosivat kirjat. Hän vertaakin omaa adoptiolapsen asemaansa kirjaan, josta puuttuvat alkusivut. Why be happy tihkuu vahvanektarista rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja osoittaa, miten valtava merkitys kirjoilla voi ihmiselle olla. Pikku hiljaa sanat alkavat muodostaa siltoja ja nakertaa hiljaisuutta.

Words are the part of silence that can be spoken.
[...]
A book is magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door.

Jeanetten muistelmat sisältävät useita rangaistuksiin liittyviä kohtia, joista lukiessa tekisi mieli kuristaa Mrs Winterson.  Henkimanauksen ohella yksi ehdottomasti raakalaismaisimmista teoista on, kun Mrs W polttaa Jeanetten omilla rahoillaan ostamat kirjat. Paradoksaalista kyllä tämä teko ajaa Jeanetten entistä vahvemmin kirjojen ja kirjoittamisen pariin ja jos Mrs Wintersonin tarkoituksena oli Jeanetten kirjat polttamalla erottaa hänet kirjoista oli vaikutus täysin päinvastainen.

Why be Happy osoittaa, että ihminen ei pysty määräämään toisen ihmisen elämästä ja siitä, miten tuon toisen ihmisen pitäisi elää. Yrityksenpuutteesta Mrs Wintersonia ei voi syyttää, sillä hän muutti jopa Jane Eyren loppuratkaisun niin että hän pani Janen valitsemaan romanttisvaarallisen Mr Rochesterin sijasta kirjan hyviksen St. John Riversin.

Why be Happy on Jeanetten matka itsekseen läpi olosuhteiden, jossa hän on adoptioäidilleen jatkuvasti vääränlainen ja tämä muistuttaakin usein, että paholainen sai hänet valitsemaan lapsen väärästä kehdosta. Jeanetten ensimmäinen "virhe" oli hänen sukupuolensa, sillä Mrs Winterson olisi mieluummin adoptoinut poikalapsen.

Wintersonin romaani keskittyy pitkälti Jeanetten lapsuuskokemuksiin, mutta siinä käsitellään myös Jeanetten elämää vanhempana, jolloin hän joutuu kyseenalaistamaan ne rakennelmat, joiden varaan hän on elämänsä rakentanut. Vero, jonka Jeanette joutuu maksamaan siitä, että hän ei ole saanut lapsena hyväksyntää on korkea ja Jeanette päätyy yrittämään itsemurhaa.

Why be Happy on rankoista kuvauksistaan huolimatta (tai niiden takia) varsinainen voimakirja, joka todistaa, että ihmisellä on uskomaton kyky selviytyä. Kaikille niille, joiden lähipiiri ei hyväksy heidän seksuaalista suuntautumistaan tämä kirja antaa uskoa ja luottamusta, että kaikki kyllä loppujen lopuksi järjestyy. She could do it. You can do it.





Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? (2011)
230 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape


Helmet lukuhaaste, kohta 36 Elämäkerta tai muistelmateos


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Pieni mestariteos."

Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa.

Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH!

Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin jamaikalaiset pikajuoksijat niin en oikeastaan voisi enemmän samaa mieltä olla.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Barnes kuvaa kolmen hengen poikajoukkoa, johon mukaan liittyy itse mukaan liittymistään erityisesti pyytämättä poika nimeltä Adrian. Teoksen sisältämät kuvaukset poikien koulutunneista tekevät selväksi, että Adrian on älynlahjoiltaan ylivertainen suhteessa kavereihinsa. Siinä missä muut pojat enempi vähempi matkivat toisiaan ja toistensa tekemisä on Adrian coolisti oman tiensä kulkija. Se ei kuitenkaan ole tae siitä, että Adrianin elämästä tulisi menestystarina.

Nuorena luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin vanhempana ja tämän Barnes tuo herkullisesti esiin. Suhteellisuudelle ja epävarmuuksille ei poikien ajattelussa ole sijaa ja teoksen päähenkilö Tony Webster näkee selkeästi, mikä on elämän kaava: opiskelu, työpaikka ja hieman omia vanhempia parempi elämä. Sanan hieman voisi tässä yhteydessä alleviivata tai lihavoida, sillä suuret elintasoloikat suhteessa omiin vanhempiin eivät ole korrekteja.

Nuoruus ei kuitenkaan ole pelkkää korkeutta, sillä Tonyn mieleen nousee paikoin kamala pelko siitä, että "elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus." Tämäntapaisista huomioista lukiessani tunnen palanneeni kotiin ja takkatuli lämmittää kuin konsanaan Don DeLillon seurassa. Saattaa olla noloa, mutta myönnän siitä huolimatta, että itsekin olen ajatellut useamman kerran, että olisipa elämä sellaista kuin jossakin romaanissa.

*

Romaanin ensimmäistä osaa lukiessani en tiedä. Siinä vaiheessa en osaa edes aavistaa, miten rykäyksellä Barnes tulee vetämään viininjointiöistä punatahraisen maton jalkojeni alta.

*

Romaanin toista osaa hallitsee keski-ikäinen Tony ja hänen pyrkimyksensä tehdä selkoa elämästään. Siitä, mitä tapahtui ja siitä, mitä hän kenties vain muistaa tapahtuneen. Vaikka muistista ja muistamisesta on viime aikoina kirjoitettu suht runsaasti tuntuu Barnesin ote asiaan tuoreelta. Muisti ja sen kuona yhdistyvät kertojan epäluotettavuuteen ja tämän jos minkä romaanin kohdalla on aiheellista kysyä: mitä tapahtui todella?

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Barnes kyseenalaistaa muistamisen prosessina, jonka avulla elämästä luodaan koherentti kokonaisuus. Sen sijaan, että elämän kuluessa jo eletystä muodostuisi perusta tai ylipäänsä jonkinlainen kiinteä taso, jonka olemassaoloon voisimme luottaa käy elämä Barnesin romaanissa ihmisen vanhetessa yhä huokoisemmaksi. Liuotin toimii huomaamattomasti, eikä sen tekoihin pääse käsiksi. Elämä näyttäytyy touhuna, jolla ei ole perustaa tai totuuksia. Se on liikettä, josta teemme havaintoja, joiden totuusarvoa ei takaa kukaan. Muisti on "epävarmuutta, [...] päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja." Se on kuin "lentokoneen musta laatikko, jonka tarkoitus on tallentaa, mitä tapahtuu onnettomuuden sattuessa."

Muistikuvien varmentajina toimivat ihmiset, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Jos ihminen jää yksin, hän ei menetä ainoastaan potentiaalisia ystäviään, vaan viimeisenkin muistinsa luotettavuuden perustan. Kuin jokin päättyisi saa ajattelemaan omia ystävyysverkostoja. On kauhistuttavaa tajuta, miten paljon eletystä elämästä on unohtunut ja miten paljon jää unohduksen tilaan, jos joku toinen ei unohdettua herätä henkiin.

Romaanin jälkimmäisessä osassa pinnalle nousee myös Tonyn poikavuosien rakkaus Veronicaan - kompleksiseen tyttöön, josta kasvoi kutkuttavan arvoituksellinen nainen, joka muistuttaa Tonya siitä, että tämä yksinkertaisesti ei vaan ymmärrä. Ymmärrä mitä? Kuka tässä nyt huijaa ja ketä?

Barnesin romaani oikeastaan alkaa vasta siitä hetkestä, kun kirjan viimeinenkin sivu on luettu.
Minulle kävi niin, että kirjan käsistäni laskettuani aloin ensimmäiseksi nauraa ääneen muistiinpanoilleni, sillä niitä kirjoittaessani olin tullut dokumentoineeksi huijatuksi tulemiseni. Nauruni naurettuani yritin päästä selvyyteen siitä, mitä tässä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on useita, mutta käsittääkseni vain yksi niistä on mahdollinen. Kenties.



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
157 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Wsoy (Aikamme kertojia -sarja)

Helmet lukuhaaste kohta 16 Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Barnes voitti tällä romaanilla vuoden 2011 Man Booker palkinnon

torstai 22. kesäkuuta 2017

Juhannusarvoitus





Nyt on vuorossa juhannusarvoitus, jonka olen kirjoittanut runomuotoon ja joka menee näin:


tänäkin vuonna juhannus
kestää seitsemän päivää
vanhat ja viisaat istuvat varjossa pihalla
nuoret korttitalossa, joka kohta romahtaa

vetää kaikista ovista
vetää tupakan askista
vetää jaloviinaa alas kurkusta

tulee muukalainen niin outo
käy vinoin askelin kuin veljen varjo
kuka olet kysyy porukan hiljaisin
valuvissa vesissä toinen silmä

Johannes vain, muukalainen vastaa
ja hänenkin mustelmaisesta silmänurkastaan
sataa suolaista vettä

yön suvipimeänä tuntina
naisten kesken, miesten kesken
viinapullo kuin kekäle kädessä

koko porukka ja Johannes heidän mukanaan
lähtee katsomaan
miten neito kulkee vetten päällä

ilmassa raikaa juhannuksen taikaa
ja siellä missä kivi palaa, missä lintuset laulaa
siellä jokainen on rikas ja kunniallinen
aamun tullen ilman syytä
avoin, hellä ja katumaton

tulevat sukupolvet kertovat
miten tänä juhannuksena kokon ääressä vannottiin
miten valat kauloihin kiedottiin
miten uskomattomia uhrauksia nähtiin

Juhannusyö, hullun odotuksen yö
silloin tulevat jos tulevat
Tuomari Müller, hieno mies ja hänen
käsipuolessaan
elämän rouva, rouva Glad
jonka juhannusleningissä
ei ryppyä, ei tahraa

vielä

*

Jos löysit yllä olevasta juhannusrunosta kaikki siihen upottamani Eeva Joenpellon kirjojen nimet, elämäsi suuri rakkaus ilmestyy yöllä unessasi ja pyytää sinua treffeille klo 18.

*

Parasta Jussia kaikille!


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari


Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.



Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.



Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International





torstai 15. kesäkuuta 2017

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö -dekkariviikkopostaus

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa.

Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen."

Rakenteelliseseti Despentesin romaanissa edetään seuraamalla Lucien ja Hyeenan pyrkimyksiä löytää Valentine ja tämä tarinalanka katkaistaan kuvaamalla Lucien elämän kannalta tärkeitä henkilöitä. Ääneen pääsevät niin Valentinen isä ja hänen äitipuolensa kuin myös Valentinen serkun veli ja hänen biologinen äitinsä sekä nunna-Elisabeth. Näiden näkökulmien kautta Despentes taustoittaa Valentinen tarinaa ja kuvaa yhteiskunnallista ilmapiiriä mm. maahanmuuttajiin ja poliisiväkivaltaan liittyvien teemojen kautta. Rehellisesti sanottuna en silti aivan ymmärrä, mikä näiden - usein suht yksityiskohtaisten - näkökulmien funktio Despentesin romaanissa on.

Tarina alkaa Pariisista ja jatkuu Barcelonassa, johon Valentinen äiti on muuttanut. Äidin ja tyttären suhde (tai pikemminkin epäsuhde) on täynnä kylmyyttä ja karsastusta. Sen läpi Maailmanlopun tyttö nousee kuvaukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun lapsi ei saa rakkautta ja hyväksyntää. Valentinen konkreettisen etsinnän rinnalla Lucie etsii oman elämänsä suuntaa ja löytää Hyeenan seurassa Barcelonan lesbopiirit. Despentes revittelee lesbotematiikalla ja niin kuvatuksi tulee mm. barcelonalaiset lesbo-orgiat.

Maailmanlopun tyttö on jähmeästi vauhdikas romaani, joka sisältää suht runsaasti aineistoa, jonka käyttö ei motivoidu itse tarinasta käsin. Jos tämän romaanin on tarkoitus kertoa Valentinesta ja niistä syistä, jotka saivat hänet toteuttamaan romaanin lopussa kuvatun teon, teoksessa esitettyjä näkökulmia olisi huoletta voinut tiivistää. Vaikutelmaksi jää, että Hyeena on niin mielenkiintoinen henkilöhahmo, että hän ottaa Maailmanlopun tytössä väkisinkin liikaa tilaa itselleen. Toisaalta myös Lucien sisäisen lesbonsa löytäminen on sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta itse romaanissa se toimii enempi darlingsina, jota Despentes ei ole malttanut tappaa.

Olen lukenut Despentesiltä aiemmin romaanit Teen Spirit ja Kauniita asioita (klik) ja niihin verrattuna Maailmanlopun tyttö jää paikoin vahvasti sykkiväksi, mutta yleisluonteeltaan laimeaksi kokemukseksi. Luultavasti tämä romaani olisi myös ollut antoisampi, jos sitä ei olisi luokiteltu jännityskategoriaan. Koska näin on tehty, lähdin lukemaan Maailmanlopun tyttöä vääränlaisin odotuksin.



Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö (2012)
352 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Apocalypse bébe
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like

tiistai 13. kesäkuuta 2017

SusuPetal: Vanhat poikaystävät

Jos kriitikkojen arvostama runous on kuin taideteokset New Yorkin modernin taiteen museossa, ovat SusuPetalin runot graffitia ennen kuin siitä tuli museokelpoista.

Nämä runot ovat makaronilaatikkoa, lapsiperheissä suosittua konstailematonta lempiruokaa. Runojen vieressä (kuvaannollisesti) pullo ketsuppia, josta ei oteta kuvaa instagramiin, koska ketsuppipullo on ihan vaan tavisketsuppia, eikä sen vuoksi yhtään oikealla tavalla instaesteettinen ja sen kuva muistuttaisi ikävällä tavalla ihmisiä siitä, että on olemassa - hämmästyttävää kyllä - myös niin sanottu oikeaksi elämäksi kutsuttu elämä, joka valitettavan usein tai onneksi (riippuu sinusta) ei aina ole erityisen hohdokasta.

Männä viikolla tuli taas vastaan lause: mutta kun niitä runoja ei ymmärrä. Jos nyt jätetään sikseen, mitä kaikkea ymmärtämisellä mahdollisesti kukakin tarkoittaa, niin on mielenkiintoista (ja surullista), että juuri tästä lauseesta on tullut suorastaan mantrana toistuva estolause tutustua runoihin. SusuPetalia lukiessani aloin miettiä, että runojen lukijaksi ei synnytä vaan opitaan - siis vähän samaan tapaan kuin minkä tahansa asian tai taidon kohdalla. Miksi runot olisivat tässä suhteessa poikkeus? Niinpä väitänkin, että runojen lukemattomuuden syynä ei ole niinkään se kuuluisa ymmärtämättömyys, vaan ihmiselle tyypillinen luontainen laiskuus, joka haluaa kaiken heti.

Paljon on varmasti kiinni myös siitä, minkälaisiin runoihin tottumaton lukija sattuu tarttumaan. On runoja, joiden kohdalla tuntuu, että ne eivät aukene teki sitten mitä. Joskus ne ovat erinomaisia runoja. Joskus ne esittävät olevansa erinomaisia runoja. Joskus minun on vaikea tietää, kumpaan ryhmään ne kuuluvat.

SusuPetalin Vanhat poikaystävät on kokoelma, johon tarttuminen on helppoa, koska se tarjoaa niin runsaasti samaistumiskohtia. Jos mikään Susun runoissa kuvattu tilanne ei ole elämässä tullut vastaan niin siinä tapauksessa lukijan elämä on kyllä ollut varsin extraordinary.

Vanhat poikaystävät kuvaa arkipäivän tilanteita ja sattumuksia. Elämässä vastaan tulevia asioita sellaisina kuin ne ovat kuorruttamatta niitä ns. salonkirunouden keinoin. Kokoelman runot ovat kesyttömiä ja energisiä ja ehdottoman punk. Ne eivät kuulu siihen joukkoon, jossa kaukana on kavala maailma, vaan tägäävät maailman ihan silmien eteen vaikkapa Keittokatoksen muodossa. Näissä runoissa on myös paljon huumoria, vähän mustaa ja vinoa ja paljon sen laatuista, josta tykkään. Paikoin olen löytäväni hieman Anja Erämajan tyylistä iloittelua, kuten esimerkiksi juuri äsken mainitussa runossa nimeltä Keittokatos, joka on on mainio kiteytys siitä, mitä taloyhtiöiden sääntöviidakko saa aikaan. "Varjele sentään."

Lukiessa tuntuu, että nämä runot liippaavat läheltä kirjoittajansa elämää. Tämän vuoksi esimerkiksi runot 'Ase' ja 'Lopullisesti nimetön runo' tekevät tukalan surumielisen olon, sillä ne kertovat runoilijalle läheisestä miehestä, joka kuolee syöpään. Oikeasti, eikä pelkästään runossa. Oikeasti, kuten hän, jonka nimeä en tähän kirjoita.

Vanhat poikaystävät on epätasainen kokoelma, mutta oikeastaan sekin sopii taudinkuvaan, sillä niinhän ne ex-poikaystävätkin usein ovat. Epätasaisia ja kaikenlaista muutakin epää.

Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Susun runoissa kaikuu lähiö ja lähiössä elämä ja tähän loppuun kerron salaisuuden. Samaa olemme me kaikki, olemme sitten naisia, miehiä, muita tai puutarhatonttuja. Kuka tahansa osaa asua Kaivopuistossa, mutta kokeilkaapas elämää lähiössä. Saatat yllättyä tavalla, jota en kerro.



SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
78 sivua
Julkaisija: Käsite (arvostelukappale)